Johanneksen kasvoihin tuli taas tuo Henrikille jo tuttu rikkirevityn ilme.
— Sehän se on minun elämäni suurin ristiriita. Nyt sinä kerrankin osasit ytimeen. — Älä koeta parantaa, — sanoi hän, kun Henrik tahtoi ruveta lieventämään. — Minä en voi enkä saa olla pappina, ja kuitenkin olen. Sehän se minua kiduttaakin, mitäs muuta sinä luulit?
— Mutta eihän sitten kukaan voi olla pappina. — Miksei? Sanovathan muut, että he ovat sisällisestä kutsumuksesta tulleet papiksi. Mutta minä en ole tullut sisällisestä kutsumuksesta, — jos mennään oikein pohjaan asti. — Minähän tein päätökseni silloin — sinä tiedät. Ja nyt kun tuo silloinen vaikutin alkaa olla poissa, niin ilmaantuu, että minä olen pappina vaan toimeentulon vuoksi.
— No mutta Johannes —!
— Älä sekoita. Ei suinkaan totuudesta mihinkään pääse. Silloin kuin päätin, olin lapsellinen; nyt ymmärrän asian, ja minun pitäisi takaisin, mutta — toimeentulo!
Niin kuin Henrikiä surettikin, että kaikkialla Johanneksen ympärillä oli näin rikkinäistä ja särjettyä, tunsi hän kuitenkin omituista riemastusta siitä, että siis Johanneksellakin, juuri niinkuin hänellä, oli toimeentulokysymys ikäänkuin kaikkien muiden kysymysten keskuksena. Heillä oli siis pohjaltaan ihan sama kysymys ratkaistavana. Johanneksella vaan vielä selvempänä ja voimakkaampana. Ja se kiinnitti häntä Johannekseen. Hänen teki mieli tarttua Johannekseen yhtaikaa niinkuin veljeen ja opettajaan.
— Tiedätkö mitä, Henrik? — sanoi Johannes hetken kuluttua, ihan rauhallisesti: — elämässäni on yksi merkillinen asia: minulle ei onnistu mikään. Niin kauas kuin muistan lapsuuteen, muistan myöskin tämän asian. Jos lyötiin krokettia tai erittäin jos jossain leikissä heitettiin arpaa, minä aina hävisin. —
— No jokohan? — sanoi Henrik epäilevästi nostaen päätänsä.
— Ei, ei, älä nyt luule että minä jotenkin säälin itseäni, — sanoi Johannes valmiina hermostumaan, — se on minun huomioni: aina minulle, ihan kuin tahallaan, ei onnistu. Se on ollut niin silmiinpistävää, niin tuntuvaa. — Muille edes joskus onnistuu, yhtä usein onnistuu kuin ei onnistu, mutta minulle aina ei onnistu. Ja niin se on aina ollut.
— "Silmiinpistävää ja tuntuvaa" — ja minä en ole koskaan mitään semmoista huomannut sinun suhteesi! — väitti Henrik.