Hänen entiset epäilyksensä siitä, mitä hänen oikeastaan oli tekeminen, näyttivätkin tässä uudessa Uunon valossa hyvin tarpeettomilta. Ja kolmannen kerran Henrik tunsi, kuinka tämä asia oli omituisella tavalla yhtä hänen Johanneksen luona saamansa aatteen kanssa, että ihmiselämän suurin onni on rakastuminen ja yhtyminen vieraaseen naiseen. Molemmat vapauttivat, innostuttivat ja sytyttivät häntä.
Kun he seuraavana päivänä ajoivat Alinan isän talon ohitse eivätkä pysähtyneet käymään vallesmannin luona, pääsi Henrik omantunnon nuhteista sillä, että rupesi taas puhumaan fenomaniasta.
Ilmaantui, että Uunolla oli jo kaikellaisia suhteita puolueen tunnettuihin vaikuttaviin henkilöihin ja että hän työskenteli maamittarina ja aikoi suorittaa ylioppilastutkinnon tämmöisten henkilöjen kehoituksesta ja heidän antamansa suunnitelman mukaan.
Sen mukaan kuin Uuno tuli omissa asioissaan avonaisemmaksi Henrikiä kohtaan, hän kasvoi Henrikin silmissä, eikä Henrik voinut olla ihmettelemättä hänen älykkyyttänsä. Mutta sen mukaan sammui myöskin Henrikin luottamus omaan entiseen itseensä ja hän piti nyt Uunosta kiinni niinkuin uudesta johtolangasta, — rakasti häntä entistä enemmän eikä olisi mitenkään tahtonut päästää häntä käsistään.
— Sinun pitää välttämättä tulla minun luokseni asumaan, kun tulet Helsinkiin tutkintoja suorittamaan, — sanoi Henrik Toijalassa, missä heidän oli eroominen. — Asut minun luonani ja minä luen ja teen ihan mitä sinä tahdot.
Uuno lupasi.
Uunon viimeiset sanat, kun hän jäi asemasillalle ja antoi Henrikille kättä Turkuun lähtevän vaunun etuselle, olivat:
— Ja muista nyt panna se Gabriel oikein lujalle, pidä siellä oikein kenraalisiivous. Ehkä me sen vielä saamme ihmisten ilmoille.
— Kyllä koetan parastani, — sanoi Henrik.
Sitten juna vihelsi ja läksi.