Vasta kun Henrik oli pitkän aikaa matkustanut yksin, palasi hänen tietoisuuteensa jälleen myöskin Johanneksen vaikutus ja asettui Uunon vaikutuksen rinnalle, joka oli ehtinyt anastaa kaiken tilan.
Niinkuin kaksi suurta, vastakkain seisovaa vuorta kuvautui hänelle Johanneksen ja Uunon erilaiset puheet. Päävaikutus Johanneksesta oli, että ihminen ei voi mitään kohtalollensa, että jokaisella hänen askeleellaan on hänestä riippumattomat, jumalan asettamat seuraukset. Päävaikutus Uunosta taas oli ihan päinvastainen: jokainen hänen sanansa uhkui vakaumusta siitä, että hän itse on oman kohtalonsa herra, ja vielä enemmän: hän tahtoi omin päin luoda ja järjestää kokonaisen uuden valtakunnan maan päälle.
Siitä, mitä Henrik itse ajatteli näiden kahden vuoren välillä, ei hän tahtonut tehdä itselleen tiliä. Ennen matkaa Johanneksen luo hän ajatteli jotenkin samalla tavalla kuin Johannes ja oli sisässään surrut, että Uuno tuntui hänestä menneen ikäänkuin alaspäin. Nyt hän taas ei olisi voinut ollenkaan sanoa kumpi oli oikeassa, ja tiesi vaan sen, että häntä vastustamattomasti veti Uunon puoleen.
Kun Henrik koetti katsella vaunussa istuvia ihmisiä ja ajatella kustakin erikseen: voisinko rakastaa tuota niinkuin veljeä, tai tuota, tai sitten tuota, — oli hänestä ihan selvä, ettei hän voinut, ja siispä hänellä Johanneksenkin kannalta ei ollut edessä muu kuin "kärsimyksen tie", jota Henrik kaikessa hiljaisuudessa piti elämänä ja onnena ja tietämättään riemuitsi siitä, että tunsi ikäänkuin jo kulkevansa sillä.
Johanneksen ajatuksia vastaan hänen täytyi yhä enemmän asettua väittelevälle kannalle; hänellä oli ikäänkuin tarve todistaa ne perusteettomiksi ja halu asettua Uunon kannalle ajattelemalla rakkautta naiseen elämäksi ja onneksi, johon saattaa tieten tahtoin pyrkiä.
Kovin häntä olisi haluttanut nyt tavata joku vanhoista tutuistaan. Juttelussa olisi kaikki selvinnyt ja hänen olisi helppo ollut saada kannatusta uudelle mielialalleen. Yksin hänen sitävastoin oli jotenkin ikävä istua. Hän koetti kurkistella ulos asemilla ja kävi jokaisessa vaunussa, mutta ei ihmeeksikään ollut ketään. Vihdoin hän eräällä asemalla keksi ostaa kirjalaatikosta lasin alta erään novellin, ja rupesi sitä lukemaan, voidakseen olla vaipumatta ajatuksiinsa ja siten ratkaisematta, oliko Johannes vai Uuno oikeassa. Novelli kesti ihan Turkuun asti.
Se novelli oli uuden uutukaisen hengen mukaan kirjoitettu. Se ylisti ja ihannoitsi sukupuolirakkautta. Sen tendenssi oli väittää, että todellinen rakkaus miehen ja naisen välillä on ylempänä kaikkea muuta, niin että sen rinnalla kaikki muut siteet särkykööt. Kerrottu oli, kuinka nainen, joka oli joutunut naimisiin ilman varsinaista rakkautta, rakastuu vieraaseen mieheen, joka myöskin rakastuu häneen, mutta myöskin on jo naimisissa. Rakastuneet yhtyvät luonnon lain riippumattomalla oikeudella, niinkuin koski syöksyy eteenpäin kysymättä lupaa äyräiltänsä. Kaikki muu saa sitten koettaa soveltua niin hyvin kuin taitaa elämään niiden uusien suhteiden ympärille, jotka rakkaus on luonut. Mutta rakkauden majesteettia ei saa mikään loukata.
Henrik tunsi, että hän olisi ollut aivan haltioissaan luetun johdosta, ellei junassa olisi ollut niin tukahduttavan kuuma.
Juna pysähtyi vihdoin Turun asemasillan eteen.
"Pystyneeköhän kohtalokaan tämmöisen rakkauden rinnalle, kun se oikein leimahtaa", — ajatteli Henrik noustessaan istualtaan ja pannen kirjan taskuunsa.