II LUKU.
Henrik tuli Turkuun keskipäivällä ja meni asemalta Jalkasin Gabrielin kortteeria hakemaan, sen osoitteen mukaan, joka oli merkitty mammalle tulleen kirjeen yläreunaan.
Aurinko paahtoi täydeltä terältä kivimuureihin ja maalattujen puutalojen seiniin. Vaaleat peltikatot loistivat kaukaisista rakennuksista ja katukäytävän litteä kivi ihan nenän alta, niin että poskilihojen täytyi kohota silmiä suojelemaan, nenä rypistyi, huulet erkanivat ja suu irvisti esille kaikki hampaat.
Kuolleelta näytti kaupunki tässä paahteessa. Joku pakaripoika kulki korin kanssa, läkkiseppä kiiltäviksi kuluneissa vaatteissaan kiersi kulmaa peltejä rämistellen, ajuri torkkui määräpaikallansa, muuta ei näkynyt. Useat hienompien talojen ikkunat olivat liitukiehkuroissa, osoittaen että huoneet olivat tyhjät ja niiden asukkaat jossakin viileässä saaristohuvilassa.
Henrik tunsi olevansa niinkuin erämaassa tässä hänelle tuntemattomassa kaupungissa. Gabrielin löytäminen tuntui hyvin kaukaiselta asialta, ja hänen olisi kovasti tehnyt mieli levähtää, ennenkuin antautui mihinkään jännittävään kohtaukseen.
Hänellä oli yksi ainoa tuttava Turussa, nuori lääkäri, jolla oli kolme komeaa huonetta hallussaan. Hän päätti ensin käydä tämän luona. "Ihan varmaan se lähettää kylmää seltteriä hakemaan ja me sitten juttelemme varjoisessa huoneessa ikkunain ristivedossa liivinnapit avattuina. — Ja minun suorastaan täytyykin mennä hänen luoksensa, sillä häneltähän saan varmaan tietää, missä konepajassa Gabriel voi mahdollisesti työskennellä, enkä tarvitse turhaan mennä Gabrielin kortteerille, joka ehkä on kaukana."
Hän löysi tämän asunnon helposti, Se oli kaksikerroksisessa kivimuurissa, jonka leveissä, kaikuvissa kivirappusissakin jo oli hyvin viileä ja hyvä olla. Toisen kerroksen totisissa, korkeissa kaksoisovissa oli suuret, yksiruutuiset lasit, joiden taakse oli vedetty kuvitettu punertava uudinharso. Tämän harson läpi saattoi nähdä pitkänlaiseen, valkoseinäiseen eteiseen, jossa oli seinäpeili ja viiniläisiä tuolia. Eteisen oviaukosta näkyi sisään salin parkettipermanto, jonka kiiltäviin, vahattuihin tammiruutuihin kuvastuivat mustansinisellä sametilla vuorattujen nojatuolien jalat. Ikkunaa vastaan näkyi naisen veistokuva raskaiden tummien ja keveiden valkoharsoisten uudinten alla.
"Merkillistä!" — ajatteli Henrik katsellen sisälle, — "yhteen aikaan näytti, että mies joutuu deekikselle, mutta sitten hän perii 50 tuhatta, eikä häntä vastaan ole mitään muistuttamista, ja noin hän elää."
Kun Henrikin ensimaiseen soittoon ei tultu avaamaan, soitti hän toisen kerran, ja odotti maltittomana, jo edeltäpäin nauttien ajatuksesta, kuinka hän asettuu ystävänsä luo. Tämä hänen ystävänsä oli yksi niitä, jotka ensimäiseksi olivat tulleet Henrikin mieleen, kun Johannes oli kysynyt, rakastiko hän ketään vierasta niinkuin veljeänsä. Ja sentähden Henrik tahtoi nyt mielellään nähdä tätä ystävää ja tehdä uudestaan havaintoja mainitussa suhteessa. Hänellä ei ollut mitään vastaan oppia rakastamaan lääkäriystäväänsä niinkuin veljeänsä ja alkaa nyt kohta tällä näkemällä. Hän aikoi sentähden olla hyvin avonainen, kertoa kaikki ja saada hänetkin yhtä avonaiseksi, että he entistä enemmän lähestyisivät toisiansa.
Henrik soitti vielä kolmannen kerran ja henkeä vetämättä kuunteli eikö kuuluisi piian askeleita. Vihdoin alkoikin kuulua, ja hän jo sanoi itseksensä: aha, — mutta se muuttuikin sitten muuksi ja oli vaan jotain paukutusta alhaalta pihalta.