Juuri kun hän epäili, soittaisiko vielä neljännen kerran, hän huomasi ihan nenänsä edessä lapun ovessa, jossa seisoi, että tohtori poismatkustaneena ei ollut tavattavissa ja osoitettiin toisessa paikassa asuvan sijaisen puoleen.
"Sepä nyt harmillista", — ajatteli hän, ja tunsi nolostuneensa. — "Tietysti jossain maalla virvoittelemassa! Eihän täällä ole yhtäkään oikeata ihmistä tähän aikaan." Ja kaupunki tuntui hänestä kahta kuolleemmalta ja ikävämmältä, kun ei ollut tätäkään ainoata tuttua.
Hän oli taas kuumalla kadulla, suu irvessä.
"Mikäs siinä on muu edessä kuin mennä vaan Gabrielia tavoittamaan", — ajatteli hän.
Taas hän otti kirjeen esille ja luki kadun nimen, sitten lähestyi seisovaa valkotakkista polisia ja kysyi minnepäin piti mennä löytääkseen semmoisen kadun.
Matka oli hirveä. Piti mennä ensin torin poikki, sitten nousta erästä mäkikatua ja kiertää kolmannella katuristeyksellä vasemmalle. Tätä katua sitten ihan kaupungin päähän.
Henrik kulki puolitorkuksissa, mutta yksi osa hänen ajatuksistaan liikkui. Hän kulki veltosti, uneliaasti, silmät valon tähden melkein ummessa, ja ajatteli näin:
"Johannes sanoi, että jokainen askel on kohtalon määräämä ja pienimmälläkin tapauksella on tarkoituksensa. Niin minäkin ajattelin, kun seisoin äsken oven edessä. Minä soitin ja soitin, mutta eipäs ollut kotona, vaikka minun kehitykselleni olisi ollut hyvin tärkeätä tavata häntä. Ja sentähden luulen, että suuri joukko tapauksia on pelkkää sattumaa, jolla ei ole merkitystä minun suhteeni. Tosin kyllä on tällä kertaa se merkitys, että minä nyt tätä rupesin ajattelemaan, mutta olisinhan voinut olla ajattelemattakin. — Ja miksi minä oikeastaan kuljen näin kovaa, vaikka on ylämäki!"
— "Anniskeluyhtiön raittiusravintola" — luki Henrik rasittuneilla silmillään sinisestä kyltistä toiselta puolen katua, eikä pitkään aikaan ymmärtänyt mitä oli lukenut. "Anniskeluyhtiön?" Mitä se on? — On yhtiö, joka anniskelee viinaa pienissä määrissä, etteivät humaltuisi, — vastasi hän itselleen. "Raittiusravintola?" — Aha: ei mitään väkeviä, ainoastaan limonaadia, seltteriä. — Seltteriähän minä halusinkin. Ei mikään estä minua poikkeemasta sinne.
Ja Henrik meni kadun yli, nousi neljä-viisi rappuista, avasi lasioven, jossa kohta kilahti monet kellot, ja tuli hämärään huoneeseen, jossa oli maalaamattomia pöytiä ja jakkaroita, toisella puolella tiski, jonka takana näkyi vehnäsiä ja sokeroituja korvapuusteja, sekä sarja limonaadipulloja. Tiskillä oli kaksi lautasta, molemmat täynnänsä suuria ruisleipä-voileipiä puna- ja valkotäpläisien makkarain ja kiiltävän juuston kanssa. Oli yksi, jossa näytti olevan mustaa peuran lihaa. Sen otti Henrik, istui tuolille pöydän ääreen ja alkoi syödä. Verhon takaa ilmestyi lyhyt lihava bufettityttö, jolla oli jakaus toisella puolen päätä.