— Seltteriä, — sanoi Henrik saatuaan vihdoin tukehtumatta nielaistuksi molemmat sitkeät peuranlihapalat. Seltteri tuotiin. Hän kaatoi ja ajatteli pyreistä, että luonnonlaki kyllä löytyy, mutta kohtaloa ei löydy.
Juodessaan seltteriä Henrikin silmät katsoivat pitkin nenää ja kallistuvaa lasia huoneen sisempään nurkkaan ja sattuivat kahteen työmieheen, jotka istuivat jo tyhjennetyn limonaadipullon ääressä ja katsoa töllöttivät mitään puhumatta häneen. Toisella oli suu ihan auennut pelkästä töllöttämisestä.
Henrik koetti olla katsomatta heihin ja nauttia vaan omasta seltteristään, josta oli vasta yksi lasi juotu. Mutta hän tunsi päällään miesten katseet ja häntä alkoi yhä enemmän harmittaa. Tietysti ne inhoittavat vaan odottivat, milloin hän kaataa toisen lasin ja rupee sitä juomaan. Eikä Henrik kiusallakaan tahtonut tehdä sitä mitä he odottivat… Inhoittavat! — ajatteli hän vielä kerran, nousi, maksoi ja läksi miesten katseiden seuraamana.
Taas hän jatkoi matkaansa samaa kuumaa katua myöten, ja jatkoi myöskin entistä omavaltaista ajatusjuoksuaan.
"Mitä nyt silläkin tapauksella saattoi olla merkitystä, että minä olin tuolla ravintolassa? Ei ikinä mitään."
Vähän ajan perästä hän ajatteli:
"Johannes käskee rakastaa noita, jotka töllöttivät, niinkuin veljiä.
Hyi sentään, kuinka ne olivat inhoittavia!" — muisti hän taaskin. —
"Se on täydellisyyden tie, sanoo Johannes," — ajatteli hän edelleen.
— "Ei ikipäivinä. On ihan varmaan satunnaisuuksia, pikkutapauksia,
joissa ei tee mitään, jos vähän inhoittaakin."
Jonkun matkan käytyänsä Henrik pysähtyi ja alkoi järkiperäisesti pyyhkiä kuivaksi niskaansa, kaulaansa, otsaansa ja lakkiansa, sekä puhalsi pari kertaa keuhkot tyhjiksi. Lähdettyään taas, jatkui sama ajatus:
"Minun olisi kai pitänyt ruveta ystävällisesti juttelemaan heidän kanssansa, avata liivinnapit ja vilvoitella —"
"Totisesti!" — ajatteli hän samassa ja hänen piti taas pysähtyä. —
"Nehän olivat sepän näköisiä työmiehiä ja ne olisivat varmaan tienneet
Gabrielista ja siitä konepajasta."