"Sepä nyt kiusallista, etten kysynyt," — ajatteli hän, ja aikoi jo palata, mutta se olisi osoittanut perääntymistä hänen ajatussuunnastaan ja myöntymistä siihen, jota vastaan hän oli koko ajan itsekseen väittänyt, niin ettei hän palannut ravintolaan, vaan itsepäisesti jatkoi matkaa Gabrielin asunnolle, vaikka häntä kyllä epäillytti, ettei tämä työaikaan voinut olla kotona.
Tahallisesti reipastuttaen itsensä ja kooten ryhtiä hän meni kuumuudesta välittämättä paljoa nopeammin eteenpäin, eikä entiset ajatukset enää tulleet takasin.
Noin puoli tuntia käytyänsä hän huomasi jo olevansa lähellä matkan päätä, sillä rakennukset harvenivat ja muuttuivat mataliksi ja ränsistyneiksi. Vihdoin oli yhdessä portissa haettu numero. Henrik meni pihalle ja arvion päältä kiersi piharakennuksen maantasalla olevaan oveen sekä, koputtamatta kellarikerran tummia porstuaovia, kiipesi kaitoja puurappusia myöten ylempään kerrokseen. Siellä tuli eteen monia ovia ja pimenevä pitkä välikäytävä. Ei Henrik kajonnut yhteenkään näkyvistä ovista, vaan yhä arvion päältä meni pimeää kohti, ja jonkun verran hapuiltuansa tunnusteli käteensä ovenkahvan sekä koputti oveen.
Heti se avattiin ja asumuksen tapaisesta kyökistä tuli esille punakasvoinen, pelästyneen näköinen naisihminen.
— Asuuko täällä Gabriel ——, — kysyi Henrik.
Silloin naisihminen, vastaamatta sanaakaan, pujahti nopeasti takaisin ja pani oven jälleen kiinni. Oven takaa kuului supatusta. Henrik odotti. Ovi aukeni jälleen ja toinen, vanhempi naisihminen esiintyi, hyvin tutkivasti katsellen Henrikiä.
— Kyllä hän asuu täällä, — sanoi hän varovasti. — Kukas herra on?
— Minä olen hänen sukulaisensa. —
— Jassoo, jassoo, — sanoi vanhempi naisihminen ihan muuttuneella äänellä, nuoremman myöskin anteeksianovasti hymyillessä hänen takanaan. — Juuri ikään hän pistäytyi ruokatunnilla täällä kotona, tuli juoksujalassa, kirjoitti kirjeen ja taas läksi. Mutta herra on hyvä ja astuu sisään hänen huoneeseensa, koska herra on hänen sukulaisiansa. Ehkä herra onkin veli?
— Niin, veli.