— Jassoo, jaa, kyllä hän on kertonut paljon veljistänsä. Herra on vaan niin hyvä — sanoi hän, kun huomasi, ettei Henrik aijo antautua pitempiin puheihin ja johdatti hänet takasin käytävään.
Henrikille avattiin yksi niistä ovista, joiden ohi hän oli tullut. Hän astui vihertävällä, kuluneella seinäpaperilla sisustettuun huoneeseen, ja sulki oven jälkeensä. Huoneessa tuoksahti koneöljylle ja hiukan ummehtuneelle. Henrik avasi ensimäiseksi ikkunan, niinkuin hän aina teki missä vaan saattoi, ja katsoi vasta sitten ympärilleen. Seinänaulassa hän huomasi takin ja housut, jotka hän jo heti poimuista tunsi Gabrielin omiksi, sillä Gabrielin kaikissa vaatteissa oli aina samallaiset synnynnäiset poimut.
Henrik tuli nyt oikeastaan ensikerran täydellä huomiolla ajatelleeksi, että Gabriel, se sama roteva ja hyväluontoinen oma veli, asui täällä vieraassa Turussa ja kävi jossain nokisessa ja rasvaisessa konetehtaassa tavallisena työmiehenä. Kaukaa ajatellen se ei ollut koskaan niin omituiselta ja suoraan hämmästyttävältä näyttänyt. Gabrielin asioita koskevien tietojen sattuessa korvaan Henrik oli vaan aina ajatellut: no niin, mitäs merkillistä siinä, Gabriel on nyt kerran semmoinen. Mutta nuo vaatteet puhuivat elävästä, näkyvästä todellisuudesta. Noita hän siis piti yllänsä, hänellä oli oma jokapäiväinen elämänsä, omat tuttavat, omat kokemukset, omat suhteensa asioihin ja ihmisiin!
Vaatteista silmä siirtyi sänkyyn. "Tuossa hän makaa ja mietiskelee omia asioitansa. Kas kun se on sentään niinkin siististi korjattu. Kukahan täällä häntä palvelee, varmaan se nuorempi niistä kahdesta, — ja se tuntee hänet ja hänen asiansa paremmin kuin minä, hänen veljensä. Ne ovat ottaneet hänet itselleen, nämä ja se, jonka kanssa hänellä on rakkausjuttu. Mitähän suhteita siinäkin oikein on!"
Pöydällä ei ollut paljon tavaroita, kokoonpantava keltanen metrimitta, avattu algebran oppikirja ja vanha sirkkelin puolikas, jolla arvattavasti pöytä oli piirretty täyteen naarmuja. Oli vielä jotakin romua patruunoista, ruuveista ja muttereista, niiden keskellä pieni pinkka postipaperia ja hajanaisia kirjekuoria, joista yhdellä näkyi onnistumaton mamman osoite. Pienellä pöytätelineellä Henrik vihdoin huomasi valokuvan ja näki ihmeekseen, että se oli valokuva hänestä itsestään, Henrikistä, joka oli otettu hänen tultuaan ylioppilaaksi, valkonen lakki päässä. Henrikiin vaikutti tämä löytö lämpimästi. — "Kas että se noin muistelee meitä, sillä on kai hänellä ollut suuri vaiva säilyttää tätä valokuvaa kokonaista viisi vuotta kaikissa hänen monissa vaiheissaan," — ajatteli Henrik. Sitten hän vaipui hetkeksi tarkastelemaan itseänsä valokuvasta. Hänestä hän näytti vähän itserakkaalta siinä: tuskin näkyvät viikset, leuka taakse vedettynä, että syntyi pieni toinen leuka. Muistettuaan siitä olleen jo kokonaista viisi vuotta ja ettei hän vieläkään ollut mitään, hän pani valokuvan pian pois ja jatkoi huoneen tarkastusta.
Nurkassa näkyi hajoitettu pyssy.
"Se on totta, — ajatteli Henrik, — aikoihan Gabriel ampua itsensä, ellei saa rahoja." Henrik tunnusteli äkkiä poveansa. Siellä se oli lompakko.
"Mitä ihmettä sekin kaikki on!" — ajatteli Henrik aivan kuin hän nyt vasta olisi lukenut Gabrielin oudon uhkauksen ja ymmärtänyt mitä se sisältää.
"Siinähän on kokonainen elämä, — viiteen vuoteen en ole häntä nähnyt, — kuinka paljon olen kokenut tällä ajalla itse, ja miksei hän olisi kokenut yhtäpaljon, kokenut ja muuttunut yhtäpaljon kuin minä! Täytyyhän muistaa, että hän on minun oma veljeni! Hän on pelastettava ja se on minun tehtäväni. On otettava tarkka selko hänen elämästään, seurapiireistään ja erittäinkin tuosta rakkausjutusta. Häntä täytyy sanalla sanoen johtaa, hienosti hänen huomaamattansa johtaa pois tämmöisestä elämästä."
Henrik katsahti vielä kerran ympäri huonetta, likasiksi tahraantuneita ja paikotellen kiiltäviä seinäpapereja, kulunutta kaappia, jonka avonaisesta alalaatikosta törötti pyykkiin aijottuja alusvaatteita, ja tuli ajatelleeksi, että missähän hän makaa, jos jääpi Gabrielin luokse. "Arvattavasti he hilaavat tänne jonkun epäilyttävän sängyn ja matrassin, tai ehkä vaan sohvan, jossa ihan varmaan on lutikoita ja tyyny pannaan lakanan alle. Missä saa sitten käydä syömässä, ja jos pitää syödä täällä, niin mitähän ne kaksi oikein kokkaavat siellä kyökissä, jossa he samalla myös asuvat!" Hänelle oli ylen vastenmielistä koko tämä kortteeri. Mutta vaikeata olisi toiseltapuolen myöskin muualle mennä.