— Niin se maailma menee ylösalasin.
— Kuuleppas, Henrik, sinä et varmaankaan ole vielä syönyt. Me menemme ulos kaupungille, kun on näin kaunis ilma. Mutta muista, sinä et lakkaa olemasta vieraani.
He nousivat ja menivät etehiseen.
Kun Henrik heitti palttoota hartioillensa, huomasi tohtori sen taskussa kirjan, veti sen ulos ja katseli kansilehteä.
— Jaha, tuo. Minä olen sen lukenut. Mainio novelli.
— Pidätkö?
— Juuri ihan niinkuin se onkin: me ihmiset olemme todellakin hulluja, laitamme itse lakeja itsellemme ja kuvailemme olevamme niiden sitomia. Mutta kas rakkauttapa et vaan sitonutkaan!
— Kuinka tarkoitat, mitä niin lakeja?
— No esimerkiksi: ei sinun pidä rakastuman veljesi vaimoon. Mutta rakkaus tulee, eikä kysy onko se veljesi vaimo vai ei.
— Ja sinä ajattelet, että vaikka se on — että se ei ole mitään pahaa, — että vaikka se on veljen vaimo —