Mutta sitten hän pyyhki pois viimeiset sanat, koska huomasi, että niihin oli sekoittunut vähän pahansuopuutta, kirjoitti muita kirjaimia niiden päälle, ettei voisi eroittaa mitä siinä alkujaan oli, ja jatkoi sitten täydellä välittömyydellä ja rakkaudella:
"Jos saan hyvän kortteerin, niin tulethan luokseni asumaan?
Oma veljesi Henrik."
Sitten hän hyppäsi junaan ja tunsi itsensä irtaantuneeksi kaikesta mikä jäi taakse, jota hän jo sanoi entisyydeksi.
Henrik seisoi vaunun etusella ja junan kiitäessä eteenpäin, peltojen ja niittyjen ja metsien lentäessä hänen ohitsensa, häneen tuli vanha mahtavuuden tunto. Se oli samaa kasvamisen ja oman voiman tuntoa kuin hänen silloin lyödessä krokettia. Ainoastaan toisesta syystä. Hän ajatteli:
"Kohtalo muka hallitsee ihmistä! Ei. Niinkuin minä olisin voinut saada
Hannan, jos olisin tahtonut, niin minä myöskin hallitsen kohtaloani."
Hänen oikea kätensä oli avatun palttoon taskussa ja hän puristeli sillä jotakin avainta. Vasen käsi oli rentonaan pitkin sivua.
Sitten hän meni sisälle vaunuun ja heittäytyi istumaan, nostaen jalkansa vastapäiselle penkille, vaikka siinä istui joku nainen. Hän haukotteli, hieroi silmiänsä ja aikoi ruveta torkkumaan, välittämättä kestään, sillä kaikki olivat ikäänkuin hänen vallassansa, — koko maailma.
"Voi kuin sinä olet vapaa!" — oli Johannes sanonut. Ja vapaa Henrik nyt olikin: saattoi tulla hyväksi tai pirulliseksi, miksi vaan tahtoi. Kaikki riippui hänestä itsestään.
Siinä oli jotakin hauskaa siinä ajatuksessa, että nyt saattaa siis rakastuttaa itseensä jonkun muun, kenen vaan tahtoo valita, — rakastuttaa ja rakastua ja nauttia elämästä.