Ja jos Johanneksenkin kannalta tahtoi asiata ajatella, niin oli hauskaa ja uteliaisuutta herättävää kysymys: mihinkähän oloihin ja minkä ihmisten yhteyteen kohtalo nyt häntä vie? Kun ei hänellä vieläkään ollut mitään halua Johanneksen täydellisyyden tielle, pitää kai jonkun uuden rakastumisen olla sittenkin edessä.
* * * * *
Henrikin Helsinkiin tulon aikaan olivat ilmat jo muuttuneet hyvin kolkoiksi. Kylmät ankarat syystuulet puuskuivat pitkin katuja, nostattivat pölypilviä ilmaan ja tanssittivat kellastuneita lehmuksenlehtiä käytävillä. Telefooniverkko vonkui kaupungin päällä, alinomaa kuului tuulessa paukahtelevia ovia, ihmiset rientelivät kehenkään katsahtamatta sinne tänne asioillaan, ja naiset, unohtaen asunsa ja asentonsa pitelivät vaan hattujaan ja hameitaan.
Kortteeria oli hyvin vaikea löytää. Väen tulva kaupunkiin oli niin tavaton, että kaikki mahdolliset asuntopaikat olivat anastetut. Henrik juoksi rappusia ylös, toisia alas, — missä oli juuri otettu, missä jo asukas sisälle muuttanut. Erään kortteerin kivitalon kolmannessa kerroksessa Annankadulla Henrik vihdoin löysi, joka häntä erikoisesti miellytti. Taloudenpitäjä vai mikä lie ollut, joka ovea aukasi, otti hänet tosin jotenkin kylmästi ja ylpeästi vastaan, mutta itse huone' oli ihan tavattoman miellyttävä, korkea, totisen ja hienon näköinen; seinäpaperi oli siinä samean vihertävä, Uuni oli kellertävillä ja valkeilla korukaakeleilla muovailtu, kiiltävä, jossa Henrikiä erityisesti kiinnitti göötiläiseen muotoon suippeneva syvennys; sisempänä oli tummilla uutimilla peitetty makuu-alkoovi, jommoiseen hän oli aina pannut hyvin suurta arvoa; huoneen kaksi ikkunaa oli hyvin korkeita, ja ne sen juuri tekivätkin niin totiseksi. Sisustus oli hieno ja näytti korkeassa huoneessa miellyttävän matalalta, — erittäinkin kirjoituspöytä. Ikkunoista näkyi hyvin hauskasti talojen kattoja ja bulevardin puiden kellastuneita latvoja.
Henrik itsekseen jo päätti, että tässä eikä missään muualla. Hänestä näytti työskentely tässä huoneessa niin viekottelevalta ja lämpimältä, että vaan senkin vuoksi hän oli työskentelevä kaksinkertaisella tarmolla.
Erityisellä ystävyydellä ja hempeydellä hän kääntyi sievänlaisen vaikka kylmän taloudenhoitajattaren puoleen hintaa tiedustellen, ja saikin esille tältä vihdoin pienen hymyilyn, seuraavan selityksen ohella:
— Täällä on käynyt jo eräs toinenkin herra katsomassa, ja pyysi, että huonetta ei annettaisi pois ennen kello viittä tänään, silloin hän tulee sanomaan ottaako hän.
— Mutta minä voisin maksaa vaikka vähän enemmän hyyryäkin.
— Jaa, en tiedä, — ehkä herra tahtoo vähän odottaa.
Taloudenhoitajatar meni sisähuoneihin, nähtävästi varsinaiselta emännältä tiedustamaan. Hän palasi sanoen: