— Jos herra ehkä tahtoo käydä uudestaan kysymässä kello 5.
— Mutta te, arvoisa neiti, varmaan pidätte minun puoliani, eikö niin?
Nyt hymähti taloudenhoitajatar jo vallankin leppeästi, ja Henrik läksi sieltä hyvillä toiveilla, eikä enää mennyt muita kortteereja katsomaan.
Hän oli tässä juoksussa ja näissä tuulissa aikalailla vilustunut. Rintaa painoi, poskipäitä epäillyttävästi kuumotti, silmät eivät tahtoneet mitään katsella, aivastutti, ja vielä oli omituinen, epämiellyttävä vaiva niskassa.
Kun hän sentähden tuli väliaikaiseen hotellihuoneeseensa, heittäytyi hän sohvalle ihan tahdotonna kello viittä odottamaan. Ruoka ei maittanut, päivällisen ajatuskin inhoitti. Kun hän koetti nukkua, valahtivat kuumeentapaiset, sekaiset, huimasevat ajatukset hänen tietoisuuteensa, silmien tuontuostakin puoleksi ummistuessa ja pyörähtäessä nurin, hänen kuitenkaan voimatta oikealla tavalla päästä uneen. Ei ollut enää kysymystäkään siitä mahtavuudesta, jolla varustettuna hän oli tullut kaupunkiin. Kaikki uudet mielialat unohtuivat ja kesken raukasevaa, levotonta kuumetta hän yhtäkkiä oli taas entinen turvaton Henrik. Ei hän voinut mitään muuta ajatella, kuin vaan tuskalla kortteeriasioitaan. Havahtaessaan hereille hulluista unikuvista, hän huolestuneena muisti, että hänen täytyy pitää vaaria määrätystä kellonlyömästä, ja katsahtikin kelloonsa joka viides minuutti. Ja huolimatta siitä, ettei hän koko kesäaikaan ollut missään selvissä väleissä vanhan lohduttajansa kanssa, hän lankesi semmoiseen lapsellisuuteen, että rupesi lukemaan rukouksia, ja pani kätensä ristiin niinkuin pienenä. Herransiunauksen perästä hän saneli:
"Tee niin, että minä saan sen kortteerin; en minä pyydä paljon, tee nyt niin, minä uskon että sinä teet, kun minä pyydän, tee niin, tee niin, rakas, rakas, — — Isä meidän, joka olet taivaissa, pyhitetty olkoon sinun nimes, lähestyköön sinun valtakuntas, anna meille — ei: tapahtukoon sinun tahtos niin maassa kuin taivaissa, anna meille meidän jokapäiväiväinen leipämme, niinkuin mekin meidän velvollisillemme — —"
Henrik sekaantui ja nukkui samassa sikeästi.
Kun hän heräsi oli hänen ikäänkuin vähän parempi olla, mutta ikävä vaan, että kello oli jo yli viisi.
Hän hyppäsi ylös ja kovasta päänkivusta huolimatta puki palttoon yllensä ja meni kadulle. Kun hän taas tuli tuuleen, puistatti vilu koko hänen ruumistansa, mutta hän kiirehti vaan kortteerilleen.
"Heti kun pääsen asettumaan, käsken laittamaan vuoteen ja menen suoraan yölevolle", — ajatteli Henrik.