Silloin hän näki hämärässä suuren sinisen kyltin ja valkoiset kirjaimet. Se oli: "Anniskeluyhtiön Raittiusravintola", juuri samallainen kuin siellä Turussakin, ja hän muisti yhtäkkiä koko sarjan silloisia tapauksia ja omia ajatuksiaan kohtalon osanotosta hänen askeleihinsa.
"En mene kiusallakaan," — ajatteli hän jostain syystä taas.
Mutta kuljettuaan jonkun verran eteenpäin hän huomasi, että siellähän ehkä saisikin nähdä Hufvudstadsbladetin, nöyrtyi ja kääntyi takasin ravintolaan.
Ei siellä ollut ketään sisällä, mutta lamppu paloi kirkkaasti ja kodikkaasti katosta, ja ovikellon soinnista tuli pieni vaatimaton tyttö tiskin taa.
"Ei ainakaan täällä ole mitään työmiehiä, joita minun pitäisi rakastaa," — ajatteli Henrik.
Hän tilasi teetä, aikoen koettaa sitä juoda huolimatta päänsärystä ja korvainhuminasta.
Kun hän löysi hyyryilmoitukset Hufvudstadsbladissa, ei hän ensin huomannut mitään uusia kortteereja eilisten lisäksi. Mutta sitten kuitenkin tapasi yhden, hyvin pienillä kirjaimilla painetun. Se oli merikadun varrella, numero… Maltas, mikä numero olikaan hänen vanhalla merikadun kortteerillaan? Aivan oikein. Juuri sama numero — 16.
"Ei ikipäivinä!" — ajatteli Henrik, ja punatukkainen Hilma oli ihan elävänä hänen edessään, kuumeen, nenän ja korvain tukkeutumisen vuoksi vielä entistäkin vastenmielisempänä.
Henrik maksoi teensä, juomatta sitä enempää kuin puoleksi, ja läksi jälleen kadulle.
Oli alkanut tulla kylmää sadetta vinosti tuulen kanssa ja kadullakin oli jo pimennyt. Henrik huusi issikan.