— Ihmisiä on erilaisia, — sanoi hänen toverinsa, — sinä voit olla puhdas, mutta minä en voi.
Henrik pani parastaan selittääkseen että kaikki riippuu sisällisestä elämän intressistä, että ilman sitä ei voi olla mitään vastustusvoimaa, että senvuoksi olisi parasta mennä sittenkin naimisiin ja perustaa oma koti.
Mutta kaikki heidän keskustelunsa olivat aina loppuneet painostavaan sanattomuuteen ja alakuloisuuteen, eikä niistä ollut tullut mitään sen enempää.
Viimeksi oli Henrik tavannut hänet kotona, pienessä, pitkulaisessa, kylmässä hyyryhuoneessa. Henrikin tullessa hän loikoi vuoteellaan ihan yksin, mutta totutusta, yhä säilyneestä gentlemannisuudesta aikoi hypähtää ylös. Hän oli kuitenkin tullut vuosien kuluessa hyvin lihavaksi, niin ettei se hänelle ensi yrittämällä onnistunut. Henrik kiirehti antamaan hänelle kättä ja vaati häntä vaan loikomaan, sekä oikasihe itse sohvalle, jolloin hänkin suostui jäämään paikoilleen.
Mieliala oli jo heti alussa tukalan ikävä. Hän ei näyttänyt ollenkaan tahtovan puhua.
Henrik siitä huolimatta tavallisuuden mukaan rupesi puhumaan hänelle samasta asiasta, mutta kohta tuli itse taas alakuloiseksi, sillä hän joka sanalla tunsi vaativansa ystävältään semmoista askelta, jota hän itse ei milloinkaan ollut tehnyt. Ja kuitenkaan hän ei ymmärtänyt neuvoa muuta. Sillä neuvoa "täydellisyyden tietä" tuntui tässä tapauksessa mahdottomalta.
— Ei, Henrik, — sanoi hän, vetäen povitaskustaan pienen pännäveitsen: — katsos tämä tässä on hyvin terävä, — suurempaa ei tarvita.
— Mitä tarkoitat?
Hän osoitti pienellä liikkeellä vasemman käden valtimoa.
— Se on hyvin helppo kuolema, — sanoi hän.