— Minua vaivaa aamusin omituinen väsymys, — sanoi hän puolustuksekseen.
— Sinä tupakoit liiaksi, — sanoi Henrik.
Vasta aamukahvin jälkeen ja saatuaan tupakan suuhunsa tuli Uuno tolkullensa, alkoi vilkastua entisekseen ja sortaa Henrikiä taas tohvelin alle.
Ouluun päin menevä juna läksi yöasemalta jo 7:ltä aamua.
He ehtivät näpin rynnätä ulos hotellin ravintolasta, jossa kahvit juotiin, ja hyppäsivät jo liikkeessä olevaan junaan.
— Olipa vähällä ettemme jääneet, puhuivat he toisilleen, virkistyneinä tästä liikeponnistuksesta ja tulivat pitkään, ihan uuteen ja ihan tyhjään kolmannen luokan vaunuun.
Henrik asettui käytävän keskelle ja kävi käsin penkkien välisiin rautatankoihin koettaen vetää itseään ylös. Mutta tangot olivat liian kaukana toisistaan. Hän ei voinut.
— Annas kun minä, — sanoi Uuno ja koetti samaa. Mutta tuskin oli hän saanut jalkansa vähän maasta, kuin kädet pettivät ja hän oli pudota selälleen. Rilleistä vierähti toinen lasi permannolle.
— Eikös perhanassa, — sanoi hän, antoi Henrikin hakea lasia ja itse teki uutta yritystä, kunnes todella riippui niinkuin tahtoi, vaikka tosin punaisena kuin krapu ja suonet pullollaan.
— Näätkös, näätkös, — köhisi hän Henrikille, ja laskeutui vasta sittenkuin tämä oli katsahtanut penkin alta, jonne lasi oli kiirinyt.