Henrik mietti kuinka selittää Uunolle, ettei halu nähdä Johannesta ollut hänelle riittävä matkustamisen syy.
— Siitähän tulisi vaan huviretki, — sanoi hän.
— Entäs sitten? — sanoi Uuno ja hänen silmänsä pyöristyivät.
— En minä voi tehdä huviretkiä, — sanoi Henrik.
— Noh, jaa, no-no, katsotaan, katsotaan, — hoki Uuno siihen, ja näkyi, että hänen nenäänsä kutkutti ja että hän teki jonkun päätöksen.
Enempää eivät he puhuneet keskenänsä, ja Uuno taas sekaantui mustien verkatakkisten syövään, nauravaan ja toinen toisensa ohi puhuvaan joukkoon.
Seuraavana päivänä toi kaupunginlähetti Henrikille Uunolta kirjelapun, jossa oli kiertopiletti tutulle Oulun radan asemalle ja sieltä takasin.
Henrik ei ensin älynnyt mitä tämä merkitsi, mutta löi sitten yhtäkkiä kädellään otsaansa.
"Se ymmärsi minut väärin!" — ajatteli hän ja hänen tuli samalla sekä sääli Uunoa että vähän vaikea olla hänen tähtensä.
"Merkillistä, kuinka se sentään rakastaa veljiänsä! Ja kuinka erilainen hän on Hannalle!" — ajatteli hän taas.