Koska näin kerran kävi, eikä hän olisi voinut loukata Uunoa hylkäämällä hänen hyväntahtoisuuttansa, päätti Henrik mennä kiittämään Uunoa, ja matkustikin lyhyelle käynnille kauas pohjanmaalle.
VI LUKU.
Omituista oli Henrikin tulla Frantsilaan nyt kun se oli Johanneksen koti.
Ennenkuin hän ajoi portaiden eteen ja näyttäytyi kellekään, hän itseksensä pyysi anteeksi nimismies-vainajalta, sanoen hänelle: "enhän minä silloin ymmärtänyt!" — ja tunsikin kohta niinkuin vanha Bäck olisi taputtanut häntä olalle tai päähän ja ystävällisesti sanonut: "ei se tee mitään, tule vaan!"
Hän ilahtui ja käski kyytimiehen ajaa esille.
Tuskin hän oli ehtinyt rattailta päästä ja suorittaa kyytimaksunsa, kun joku hänet huomasi sisältä, katosi ikkunan luota, ja Alina ja mamma kolistautuivat ovelle ja alkoivat riemuiten päivitellä.
Henrikin vielä tervehtiessä heitä, käski Alina yhtäkkiä olla hyvin hiljaa ja keksi, että Henrik saatetaan läpikäytävän kautta pihalle, ja että mitähän Johannes sanoo, kun äkkiarvaamatta näkee Henrikin.
Niin tehtiinkin.
Alina vei hänet perässään. Mamma tuli varpaisillaan jäljessä, viekkaasti hymyillen ja sormella varottaen olemaan hiljaa. He tulivat rakennuksen läpi pihaovelle, jonka yläpuoli oli auki, mutta alapuoli haassa.
— Tuolla se on, — kuiskasi Alina innoissaan, ja työnsi Henrikiä katsomaan ulos.