Kun Henrik katsahti pihalle, oli siellä tallin oven eteen sidottu hevonen; joku mies piti sen takajalkaa koholla, ja Johannes istui polvillaan maassa, selin Henrikiin, vasarallaan lyöden naulaa sen kenkään.
— Johannes! — huusi Alina hillitsemättömällä riemulla.
— Mikä on? — pani Johannes, kääntymättä katsomaan ja valmistuen naulanpäitä lyyhistämään.
— Mutta Johannes, katsohan tänne! — huusi taas Alina.
Silloin Johannes, päästämättä pihtiä ja vasaraa käsistään ja kengitysasentoaan muuttamatta vilkasi sinnepäin.
Hänen kasvoissaan kävi riemullinen hämmästys.
— Katos, katos, — sanoi hän.
Mutta nousematta työstään hän väänsi ensin poikki kaikki naulat, ja sitten vasta, heittäen pihdit ja vasaran käsistään, ja viitaten rengin odottamaan, alkoi tulla luo, loistaen tyytyväisyydestä, lakki takaraivolla, hikihelmet otsalla.
— Terve, terve!
Johannes olisi heti vienyt kaikkia paikkoja katsomaan, mutta Alina välttämättä tahtoi ensin istumaan ja juotatti kahvia sekä näytti lapset ja pani ne kumartamaan Henrikille. Mamma käytti kaikissa huoneissa.