Sitten ei Johannes enää voinut malttaa, vaan valloitti Henrikin itselleen ja kuljetti joka sopessa, pellot, riihet, myllyt, navetat, läätit, eloaitat, tallit, halkoliiterit, verstastuvat ja vihdoin vei vinnille.
— Tämäpä on mahtava vinti, — sanoi Henrik, — en ole semmoista vielä ikinäni nähnyt.
— Ja seisoo ihan tyhjänä! Eihän teitäkään sieltä saa lähtemään hyvällä eikä pahalla.
Sitten Johannesta haettiin ulos jollekin asialle, ojatöistä sopimaan.
— Äläs nyt vielä, — sanoi Henrik pidätellen häntä liivinnapista. —
Ja ihanko sinä siis itse teet työtä ulkonakin, ihan noin vaan —?
— Ihan. Ja mitäs sanot minusta?
— No hyvin laiha sinä olet, mutta olet kuitenkin ikäänkuin sitkistynyt.
— Kun löytäisi vaan sen tasapainon, — sanoi Johannes, — tasapaino tässä on tärkein, näes, ettei innostu liiaksi ulkotyöhön, mutta ei myöskään laiminlyö sitä henkisen työn rinnalla. Oi voi, paljon on näistä asioista meillä puhumista, mutta anna anteeksi, minun täytyy — —
Ja Johannes saattoi Henrikin alas, mutta meni itse asioille.
Vasta päivälliseksi Johannes taas ilmestyi näkyviin, iloisena ja vallattomasti leikkien Aarnen kanssa, joka koetti saada häntä muka kumoon nostamalla hänen toista jalkaansa.