Henrik, töytättyään arveluttavasti yhteen useamman erisuunnalle pyrkivän matkustajan kanssa, pääsi vihdoin siihen pimeämpään osaan asemahallia, missä veturi, nyt enää hiljaa sihisten, seisoi.
Veturikopin aukossa seisoi parroittunut Gabriel ja rauhallisesti pyyhkieli rasulla öljyä käsistään, puhuen jotakin lämmittäjälle taaksensa.
— No Henrik! Terve! — sanoi hän ja tuli Henrikiä vastaan eikä voinut olla ottamatta Henrikiä kaulasta.
He katselivat kauan, säteilevin silmin toisiansa upottaen toisensa kymmeniin kysymyksiin ja ehtimättä kuin ihan hätäisesti vastata.
He löysivät istumapaikan asemahallin sisimmässä päässä, seinän vieressä, missä kohosi ylös raakoja seinäpylväitä ja oli melkein pimeä.
— No kuuleppas, miten sinä hänet oikein tapasit? — sanoi Gabriel uteliaalla jännityksellä.
— Niin, ajatteles kuinka merkillistä!
— Sinä tunsit häntä ennen?
— En ollenkaan. Mutta omituisinta on, että tapasin hänet kerran ennenkin kuin tohtori C——:n luona.
— Niin, niin, kyllä hän siitä kertoi. Mutta mistä syystä sinä silloin menit häntä puhuttelemaan?