Henrik tuli pihalle sateeseen, mutta oli innoissaan unohtanut kysyä missä liiteri on, ja oli niin pimeätä, ettei hän nähnyt eteensä. Tahtomatta kääntyä takasin hän koetti hapuroida eteenpäin tunnustellen käsillään esineitä, oli kompastua johonkin pakkilaatikkoon, sitten poikkiteloin asetettuun lankkuun.
Huomattuaan mahdottomaksi tottua pimeään ja nähdä, hän palasi kyökkiin neuvoa kysymään, mutta mummo oli jo mennyt sisälle eikä Henrik tahtonut mitenkään koputtaa siihen huoneeseen, missä Ingrid makasi.
Hän huomasi lyhdyn, haki uunin reunukselta tulitikut, sytytti ja meni uudestaan ulos.
Pieni vaja löytyi.
Hakattuja halkoja ei ollut, vaan ainoastaan pitkiä rankoja.
Henrik asetti lyhdyn varovasti maahan lastujen päälle ja rupesi hakemaan kirvestä, joka vihdoin löytyi rankojen välistä. Sahaa ei ollut näkyvissä.
Hän asetti yhden rangon maahan eteensä ja alkoi hakata sitä kirveellä poikki.
Aiheeton riemastus täytti yhtäkkiä hänen sydämmensä, syyttä, niinkuin joskus ennen muinoin.
Hän iski voimiensa takaa. Vaja tuntui liian matalalta, sillä tuontuostakin kävi kirves lakeen, kun hän sitä varren päästä molemmin käsin ilmaan kohotti. Ei myöskään tahtonut osua samaan paikkaan.
Ranka kaivautui vihdoin poikki, erittäinkin sittenkuin Henrik alkoi jyrsiä sitä myöskin toiselta puolen. Hän ryhtyi nyt uuteen, ja sai senkin vähitellen poikki. Mutta lyhdyssä syttyi nyt se paperi, joka oli loppuun palaneen kynttilänpätkän ympärillä. Valo loimotti entistä suurellisempana, valaisi joka lastun, mutta uhkasi sitä pikemmin sammua ja jättää Henrikin pimeään. Puut olisivat vielä olleet halottavat, mutta peläten ettei hän pimeässä osaisi liiteristä, Henrik kiirehti loimottavan lyhdyn kanssa kyökkiin.