Heti sinne päästyään hän kumminkin huomasi, että asiat olivat sisällä muuttuneet pahempaan päin. Kuului kovia tuskanhuutoja, jotka tosin vaikenivat, mutta sen sijaan säikähytti Henrikiä kätilön nopeat askeleet huoneessa. — Se avasi oven ja tuli kyökkiin, selvästi hätäisenä, jotakin hakemaan. Huomattuaan Henrikin hän sanoi:
— Eihän meillä ole vettäkään, voi-voi sitä matamia.
Ja ennenkuin Henrik oli ehtinyt tiedustella tarkemmin, pujahti takasin sisälle.
Samassa alkoi tuskanhuuto uudestaan.
Henrik otti tulitikkulaatikon sekä ämpärin ja hyökkäsi ulos.
Hänen mielessään hämärästi väikkyi päivänvalossa nähty kaivon kansi. Ja sateesta huolimatta hänen onnistuikin useampien tulitikkujen avulla löytää se, kiivetä esteiden yli ja päästä sen ääreen. Vielä yksi tulitikku ja hän ehti nähdä kaivokiulun ja nuoran.
Saatuaan veden ylös hänen piti ensin kiivetä edestakasin taas samojen tuntemattomien esteiden yli, sillä hänen oma ämpärinsä oli epähuomiosta jäänyt mukaan ottamatta. Ja nyt oli pahin koetus jäljellä, kun oli täyden ämpärin kanssa päästävä yli. Tulitikkua ei saanut enää syttymään, sillä laatikon molemmat raapasupuolet olivat kastuneet märissä käsissä. Henrik jännitti kaikki voimansa, nosti täysinäisen ämpärin jonkin päälle, kiipesi varovasti itse sen ylitse, sitten vielä jonkin korkean ja horjuvan ylitse, ja oli onnellisesti sileällä maalla, josta näkyi kyökin oven valoisa rako. Perille päästyä Henrik oli sekä sisällisesti märkä että märkä sateesta ja veden läikkymisestä. Mutta mitään semmoista hän ei nyt huomannut. Hän oli yhtaikaa sekä riemuissaan, kun oli nyt saanut palvella noilla voimillansa, että myöskin peloissaan siitä, mitä sisällä tapahtui.
Mutta ei tässä ollut aikaa mietteihin. Hän löysi kyökkipöydän laatikosta kynttilän pätkän, pani sen lyhtyyn, sytytti ja hyökkäsi jälleen ulos halon hakkuuta lopettamaan. Hän huhtoi kuin hullu.
Mutta tuotuaan halot kyökkiin, kuuluikin tuskanhuutojen asemesta huoneesta nyt vaan kätilömummon iloista puhelua ja vastasyntyneen ääni: bäy — yäy — äy — äy.
Kaikki oli ohitse.