Pitkän jännityksen perästä tämä vaikutti Henrikiin niin tärisyttävästi, että hän oli kadottaa koko malttinsa ja purskahtaa itkuun. Onnellisena hän meni entiseen huoneeseensa ja yhä kuulosteli kaikkia ääniä siitä toisesta huoneesta. Pitkän aikaa tuntui kätilö yhä liikkuvan ja puuhaavan jotakin. Vihdoin kuului Ingridkin puhuvan.
— Voi, voi sinua raukkaa, — sanoi Ingridin ääni omituisen hellästi ja liikuttavasti.
— Ihan pappansa näköinen, — sanoi kätilö.
Henrik istui kirjoittamaan Gabrielille riemukirjettä, jonka aikoi lähettää, jos Gabriel ei pääse kotiin aamuksi.
Mutta hän itsekään ei ollut näin suurta onnea vielä eläessään tuntenut.
Tuskin oli hän lopettanut kirjeensä, kuin mummo ilmestyi tuomaan virallista viestiä tytön syntymisestä.
Hän toi samalla teekannun ja astiallisen kiehuvaa vettä sekä lasin ja asetti tarjottimen Henrikin eteen.
"Sitäköhän varten puita ja vettä tarvittiin", — ajatteli Henrik.
— Lapsi näytetään vasta huomenna, — sanoi mummo hymyillen: — nyt täytyy kaikkien levätä.
— Mutta olisiko todella ihan mahdotonta saada nähdä äitiä, — edes senverran että ovenraosta nyykäyttäisin päätä?