— No jos senverran, miksei.
Henrik raotti ovea ja näki Ingridin. Hän makasi niin, että lamppu pöydältä hiukan valaisi häntä pään takaa. Kasvot olivat hämärässä, mutta Henrik näki, että ne jotain sanoivat ja tervehtivät häntä ja käsi ojentui häntä kohden.
Silloin Henrik meni sisälle ja suuteli hänen laihtunutta, vaaleaa kättänsä, jonka nimettömässä kalisi kaksi sormusta. Ja kun hän katsahti hänen kasvoihinsa, muisti hän kohta Hedvigin.
— Kiitoksia teille, — sanoi Ingrid silmät täyttyneinä kyyneleillä.
Henrik ymmärsi mistä hän kiittää ja koetti heti keksiä miten kääntää puheen toisaanne.
— Ja minä kun äsken luulin, että minuakin tarvittiin.
— Kuinka niin?
— Luulin että jostakin syystä tarvitaan ihan välttämättä kuumaa vettä — —
Ingrid naurahti.
— Minä hyökkäsin kuin vimmattu, ämpäri kourassa, ulos — —