— Antakaa se viltti, pannaan ympärille —
Se oli Gabriel.
— Ei älä vie, kylmettyy.
Se oli Ingridin ääni kauempaa.
— Minä vaan vähäsen tänne valoisempaan. Tuitui, tuitui, atututui. Kas, kas, kuinka se vääntää kasvojansa, atututui, äläs nyt, äläs nyt — se taitaa ruveta itkemään, pupukka raukka, sypykkä, lipukka. — Se nauroi, kuules Ingrid, se nauroi!
— Tuo hyvä Gabriel jo pois.
— Minä tuon, minä tuon. Ja koetas kuinka tavattoman hieno iho sillä on, ihan kuin silkkiä, koeta tästä näin, minä tuon —
Ovi sulkeutui taas eikä enää erottanut muuta kuin vaan että siellä puhuttiin.
Vähän ajan perästä ovi taas aukeni ja rappusia myöten kuului kaksi — kolme jättiläisharppausta: Gabriel oli ylhäällä Henrikin kamarissa.
— Hoo, hoo, — pani hän huutaen, kädet ilmassa, ja tuli semmoisella vauhdilla Henrikiä kohden, että tämän täytyi käpristyä puolustuksekseen.