Gabriel istui Henrikin vuoteen laidalle ja he purkivat toisilleen molemminpuoliset ilontunteet.
— Sehän oli suora onni, että sinun piti joutua junalle, — sanoi
Henrik: — et sinä olisi ehkä kestänyt viimeisiä hetkiä.
— Sinä olit salissa koko ajan? — kysyi Gabriel.
— Kyllä minä vähän kuulin, — sanoi Henrik, huomaten että olihan hän itsekin ollut pahimman ajan poissa.
Kun Henrik jo oli pukeissaan, sanoi hän osoittaen Gabrielin verstaspöytää:
— Ja mitä tämä kaikki on?
— Sekö? — sanoi Gabriel ja tuli totiseksi: — se on, se on —
Vastaamisen sijaan hän kuitenkin vaipui ajatuksiinsa ja rupesi selailemaan erästä kirjaa, jossa kirjoitetun ohella näkyi ekvatsioneja ja juuria.
— Mitä se on?
— Mikä niin?