— Ja sinä Henrik vaan aina mietiskelit. Mamma sanoi että sinusta tulee pappi.
He menivät näin jutellen alas kahvia juomaan.
Sitten he olivat yhdessä Ingridin luona, eikä Henrik ollut vielä eläissään Gabrielia niin onnellisena nähnyt.
Henrik nyt tämän keskustelun jälkeen ensikerran katsahti Ingridiin siltä kannalta, että tämä oli se, joka oli kasvattanut Gabrielin ja tehnyt hänestä tuon miellyttävän, tyynen, voimakkaan ja oloonsa tyytyväisen miehen. Kun hän katsoi ja näki Ingridin hienot silmäpiirteet ja laihtuneen nenän, tuli hänen, entisen kylmyytensä vuoksi, hirveän sääli Ingridiä ja hän tunsi tätä kohtaan niin loppumatonta rakkautta, että ainoastaan sisarvainajaa kohtaan oli joskus semmoista tuntenut. Teki mieli tulla ja hyväillä Ingridin tukkaa ja otsaa, ja kun se ei sopinut, alkoi silmissä kutkua ja kostua.
Päivemmällä, kun sää selkeni ja aurinko alkoi helakasti paistaa, näytti
Gabriel Henrikille kaikki pihalaitoksensa.
Tavattoman paljon hän oli saanut mahtumaan pienenlaiselle pihalle, jota lankkuaitaus joka taholta ympäröitsi. Siinä oli kanakoppeja, — muutamien yli oli Henrik yöllä kiivennyt, — siinä oli useita omenapuita, taimilavoja, kukkapenkkejä, ja mehukkaina rehoittivat punajuurikkaiden täyteläiset, suonikkaat lehdet auringonpaisteessa.
Gabriel oli innoissaan tämän kaiken keskellä. Hän milloin oli kyykkysillään maassa, milloin harppaili edestakasin. Oli hänellä siellä muun muassa pieni omenapuukoulu, ja hän näytti kuinka ympätään ja kuinka okuleerataan, selitti kuinka saadaan vähällä lannalla mainioita komposteja, vei katsomaan omaa keksimäänsä, sahajauhoihin laitettua kellaria, jossa jäät säilyivät melkein koskaan sulamatta.
— Sinulla pitäisi vaan olla vähän enempi maata, — sanoi Henrik.
— Ei, ei, tässä on Ingridille ja minulle ihan kylläksi työtä. Se on juuri hyvä, että on näin vähän.
— Pelkäät sekaantuvasi? — sanoi Henrik.