Gabriel rupesi nauramaan.
— Niin, niin, katsos, jos olisin tilan omistaja tai vaikkapa vaan pehtorikin, niin enhän minä saisi näin mielin määrin mylleröidä, vaan pitäisi tehdä laskuja ja hoitaa taloutta, — ei se työ minua lainkaan viehätä. Mutta tässä emme tarvitse pitää mitään käskyläisiä, ja ansaitsemme aika lailla: näistäkin ympätyistä omenapuista saamme 2 markkaa kappaleelta ja niitä on tässä nyt valmiina 60, taimina on 120, katso: koko tuo penkki on pieniä koulutettuja omenapuuntaimia, ja kohta panemme taas siemeniä talven yli itämään.
Gabriel alkoi joitakin pensaita laskemaan, ja Henrik sillävälin rupesi keräilemään maasta ja valikoimaan erivärisiä ja -muotoisia lehtiä.
— 25, — sanoi Gabriel: — Mitä sinä noita lehtiä poimit?
— Vien malliksi eräälle ystävälleni. Katso kuinka ne ovat kauniit, erittäinkin nämä kellastuneet vaahteranlehdet!
— Ahaa, — sanoi Gabriel, ja venyttäen päätänsä eteenpäin rupesi lävistämään Henrikiä katseellaan: — Vai niin, jaha, jaha, "eräälle ystävälleni", hm!
— Mitä tarkoitat?
— Morsian?! — huusi Gabriel.
Henrik purskahti nauruun.
— Jaa, jaa! — sanoi Gabriel pysyen omassaan.