— Niin no sen verran siinä on perää, — sanoi Henrik, — että jos menisin naimisiin, niin en menisi kenenkään muun kanssa.
— Ja kuka hän on?
— Onpahan vaan eräs "neitsyt".
— Neitsyt? Eikö neiti?
— Tjah! En tiedä kuinka sanoisin.
Gabriel vaikeni.
Henrik jatkoi lehtien keräilemistä. Kun hän sitten kohottautui, kohtasi hän Gabrielin katseen, ja huomasi Gabrielin koko ajan tutkivasti tarkastelleen häntä. Ja vaikka Gabriel heti käänsi silmänsä muuanne, oli Henrik tuossa miettivästi pysähtyneessä katseessa ehtinyt nähdä elävän, syvän, riemuitsevan hämmästyksen.
IX LUKU.
Kun Henrik matkusti takasin Riihimäeltä, oli väentulva koululaisten tähden rautatiellä hyvin suuri. Ei ollut enää kuin muutama päivä lukukauden alkuun. Ja kuitenkaan ei Henrik ollut vielä varma tunneistaan. Asiat olivat kääntyneet niin, että hän saattoi mielensä mukaan joko jättää tai pitää entiset tuntinsa. Tahallaan hän oli jättänyt tämän asian ratkaisemattomaksi ja odotti, vanhan luontonsa mukaisesti, että jokin ulkonainen seikka sen ratkaisee hänen puolestaan. Mutta aika kului eikä mitään ulkonaista tapahtunut: Ja nyt oli niinkuin hänkin olisi matkustanut muiden mukana Helsinkiin lukukautta alkamaan.
Muuten ei koululaisten tulo pääkaupunkiin ollut tällä kertaa mitään riemullista. Suuria oli tapahtunut valtiollisessa suhteessa viime vuoden kuluessa. Ja lapsetkin vainusivat, että tähän aikaan täytyy olla tavallista hiljaisempina ja totisempina, niinkuin olivat heidän vanhempansa, jotka kävivät mustissa puvuissa, veivät surukukkia senaatintorille ja lauloivat virsiä kivipatsaalle.