Henrik tapasi matkustajien joukossa useita tuttuja opettajia ja näillä kaikilla oli pysyvänä sanana: — Pian tulee kai koulujenkin vuoro! Jäätyään itsekseen Henrik ei tiennyt pitikö hänen kiittää vai moittia itseänsä. Tunnustaaksensa olivat kaikki nämä suuret käänteet kansan kohtalossa tapahtuneet ikäänkuin ulkopuolella hänen sisäisintä tietoisuuttaan ja elämäänsä. Hän kyllä seurasi sanomalehtiä ja puhui ihmisten kanssa "päivän suurista tapahtumista", mutta ei se koskenut hänen ytimeensä. Hän eli yhtäällä ja nämät tapahtuivat toisaalla.
Kun hän siinä istui ja näki noita lapsia, jotka toisiinsa katsahdellen leikkivät totisia, — kun hän näki peltojen ja puutarhojen ja metsätilkkujen niinkuin ennenkin vilistävän vaunu-ikkunan ohi ja jo laskeneen auringon muuttumatonna ruskottavan pilvissä, ja kun hän ajatteli että koko tämän suuren maan tähänastinen elämä oli kohta entisyyttä ja tulevaisuus oli jokaiselle tuntematon, — silloin hän tunsi salaista iloa sydämmessänsä: koko kansan nykyinen tila oli niin kovasti hänen oman elämänsä näköistä. Hänellä oli ollut kuva omasta elämästänsä: kaikki siinä oli niin nättiä ja pientä ja hyvää; sen alku ja sen pää oli auringonpaisteinen kotipappila; siitä lähti kaikki elämä niinkuin säteet lähtevät keskuksesta. Mutta tuli aika, jollon tämä keskus hävisi. Sen kanssa kaikki säteet pimenivät, hajosivat, — kaikki sekaantui. Ei näkynyt mitään suuntaa enää, entisyys ei ollut tukemassa, tulevaisuudesta ei ollut mitään tietoa, se ammotti tyhjänä, pimeänä. Kunnes hän, erittäinkin sairautensa jälkeen, heräsi ihankuin unesta, ja iloisella hämmästyksellä tunsi, että kaiken keskus oli lähempänä kuin koskaan, — oli siirtynyt hänen omaan sydämmeensä. Kaikki elämä olikin ihan toista kuin hän oli ennen ajatellut. Kotipappila ja hänen entinen kuvansa elämästä oli vaan niinkuin rikkinakutettu munankuori, josta hän oli tullut ulos. Ja tuon ahtaan asumuksen jättäminen, joka ensin suretti, muuttui riemuksi, kun uuden kodin katto taivaan laeksi väljeni ja seinät eteni siniautereeksi.
Näin juuri ajatteli Henrik koko kansankin nyt siirtyvän vanhasta elämänmuodosta uuteen laajempaan. Vanha, iloisesti säteilevä elämänkuva autonoomisesta pienoisvaltiosta omine senaattineen ja eduskuntineen oli mennyt rikki, — oli käsissä hetki, jolloin näytti kaikki sekaantuvan, entisyys ei ollut tukemassa, tulevaisuudesta ei ollut mitään tietoa. Mutta hämmennys ja epätoivo syntyi vaan siitä, etteivät ihmiset, kotoiseen munankuoreen tottuneina, ja sen jätettyään, olleet vielä katsahtaneet ympärillensä eivätkä nähneet uuden elämänmuodon sytyttävää suuruutta.
Henrikistä näytti, että tämä aika oli suuri uudestisyntymyksen aika, suurin ylimenon aika, mitä maailmassa vielä koskaan oli ollut. Suuri oli tosin ylimeno muinoin, kun keskenään vihamieliset heimot tasoittuivat ja yhtyivät kansallisuudeksi: mutta vielä suurempi on ylimeno nyt, kun ihmisten on kansallisuuksista nouseminen maailmalliseen kokonaisuuteen.
Tosin jos ulkoapäin katsoi asioita, niin ajan merkit eivät viitanneet sinnepäin: Maailmallisen sovinnon sijaan ovat maailmalliset sodat syttyneet, maailman suurimpain kansain hallitukset ovat mahtavuutensa kukkuloilla, ja hävittävät tieltään kaikkea, mikä ei heitä kannata, hävittävät pienempien kansallisuuksien erikoishallitukset, ja omassa kansallisuudessaan verisesti sortavat kaikkea, mikä osoittaa uuden elon merkkiä. Mutta tätä tekevät vaan kansallisuuksien vanhentuneet hallitukset. Ihmiset ovat jokapaikassa jo paljon edellä, ja sillä aikaa kuin hallitukset meluavat, ihmiset niiden takana näkymättömästi yhtymistään yhtyvät. Niin että kun ylimielisten hallitusten puolelta nykyään sama sorto kohtaa erotuksetta kaikkia valoon pyrkiviä ihmisiä, kuuluivatpa pieniin tai suuriin kansallisuuksiin, niin se seikka juuri edistää näiden ihmisten keskinäistä yhdistymistä heidän kansallisesta eroavaisuudestaan riippumatta. Tämä tie ei ollut itsetietoisuuden, vaan "kärsimyksen".
Surra ja kärsiä muiden tavalla Henrik ei voinut myöskin siitä syystä, että juuri tähän aikaan hänessä puolestaan kuohui ennen tuntematon elämän ja toiminnan halu. Hän oli ennen kuvaillut olevansa vaan erilainen kuin kaikki muut ihmiset, niin ettei ollut voinut toisten tavalla ilman muuta valita toimialaansa ja ruveta esimerkiksi valtion virkamieheksi. Hän oli luullut tähän syyksi yksistään saamattomuuttansa. Mutta nyt hän ymmärsi olleensa tavallaan ihan oikeassa, — olkoon vaan, että oli saamatonkin. Sillä siinä uudessa valtakunnassa, jossa ei palvella mitään näkyvää hallitusta, ei hallituksen palveleminen eli virkamiehenä oleminen voinutkaan olla minään ihanteena, kuten se oli nykyisissä, nyt jo häviävissä kansallisvaltioissa. Uudessa valtakunnassa saattoi olla ihanteena ainoastaan se toimi, jota jokaisen oma henki piti tälle valtakunnalle kaikkein välttämättömimpänä.
Tämmöisen toimen oli Henrik omasta puolestansa löytänyt, ja mitä enemmän hän siihen oli perehtynyt, sitä tärkeämmältä se tuntui ja sitä laajemmalle etenivät sen äyräät. Sentähden hän ei voinut surra.
Näistä mietteistä Henrik heräsi, kun pimeän tähden ei enää näkynyt ulos ja lamput sytytettiin vaunuihin.
Juuri ennen Helsinkiin tuloa hän tapasi koulunsa johtajan, joka tuli vaimonsa seuraamana hakemaan koria siitä vaunusta, missä Henrik oli.
— No, sepä hyvä että teidät tapasin. Muistaakseni jäi päättämättä otatteko täksikin lukukaudeksi entiset tuntinne, — sanoi rehtori.