"Anna meille meidän jokapäiväinen leipämme", — se lause merkitsi Henrikille nyt: opeta meitä olemaan pelkäämättä leipäkysymystä. Sekin oli siis käynyt koko hänen elämänsä läpi, ollut melkein hänen alituisimpana ajatuksenaan.
Mutta palavimpana rukouksena olivat Henrikille viimeiset lauseet, jotka merkitsivät hänelle: älä nyt vaan johdata meitä pois tästä sinun ymmärtämisestäsi takasin näkyvän valtakunnan palvelemiseen, vaan päästä meitä pahasta, sillä ainoastaan Sinun on valtakunta, voima ja kunnia iankaikkisesti.
Tultuaan kotiinsa, pieneen kamariin huvilan toiseen kerrokseen Henrik raapasi tulitikkuun tulen ja heti jo sen valossa huomasi pöydällään kirjeen, jonka päällekirjoituksen tunsi Johanneksen käsialaksi. Kun tuli oli siirtynyt kynttilään, pienennyt ja jälleen vakaantunut, istui Henrik uteliaana lukemaan kirjettä, riisumatta edes päällysvaatteita.
Mutta ensimäiset sanat luettuaan hän paheksui omaa uteliaisuuttansa, pani kirjeen pöydälle, riisui rauhallisesti päällysvaatteensa, peseytyi, harjasi tukkansa rautatien tomusta, kasteli ja kampasi ylöspäin, sytytti lamppunsa, asettui sitten säännölliseen asentoon istumaan pöydän ääreen ja luki kirjeen.
"Emme tule toimeen, rakas Henrik", — kirjoitti Johannes pohjanmaalta: — "koulun alotimme elokuun keskiväliltä, ja kylän lapsia tulvaa niin paljon, että meidän on ihan mahdoton suoriutua kunnolla. Tähän tulee vielä lisäksi se seikka, että olemme joutumaisillamme ihan sekasin siitä, mitä on opetettava ja kuinka on opetettava. Vaikka me jokainen olemme yhtä mieltä yleisestä suunnasta emmekä ole lakanneet innostumasta kaikista uudistuksista, joista sinunkin kanssasi puhelimme, niin tuntuu näiden käytännöllinen toimeenpaneminen tuskastuttavan vaikealta. Siihen on syynä etupäässä se, että käsilläolevat oppikirjat sekä historiassa että myöskin muissa aineissa joko vievät ihan päinvastaiseen suuntaan kuin me tahdomme, taikka eivät anna mitään johtoa peruskäsitteiden opettamiseen.
"Sentähden olemme päättäneet kääntyä sinun puoleesi ja pyytää sinun apuasi. Vastaa meille: voitko yhtyä meidän kanssamme ja antaa meille apuasi. Minä tiedän, että sinä olet työskennellyt juuri niillä aloilla, jotka meille ovat suurimpina kysymyksinä käytölliseen toimeenpanemiseen nähden. Etkö siis voisi tulla tänne? Ja etkö voisi tulla nyt heti?
Veljesi
Johannes."
Henrik otti vastaan tämän kirjeen kaksinaisella tunteella. Hän ei ollut nyt ajatellut matkustamista Johanneksen luo, vaan ajatteli ihan toista, — ajatteli, että nyt hän riippumatta leipäkysymyksestä ja valmiina äärimmäiseen köyhyyteen antautuu rohkeasti koko voimallaan niihin töihin, jotka hän tunsi tehtäväksensä, ja muuttaa myöskin maalle säännöllistä ruumiillista työtä harjoittamaan. Mutta hänen täytyi myöntää, että vaikka Johanneksen luo asettuminen veikin hänen aikeeltaan kaiken näkyvän puolen, niin ettei se enää tuntunut miltään urotyöltä, niin tämä asettuminen sitävastoin itse asialle saattoi olla vaan suureksi eduksi. Sillä jos hän jotain oli kaivannut, niin se oli juuri tilaisuutta uusien oppikirjojensa käytännölliseen sovittamiseen. Ja mitä muuta kuin asiaa oli hänen silmällä pitäminen!
Hän siis päätti kuin päättikin matkustaa Johanneksen luo — tällä kertaa asian tähden.
Ensimäinen paikka, mihin Henrik meni tämän uutisensa kanssa, oli hänen vanha hyyryemäntänsä, rouva Forsberg, jolla nyt oli Kaivopuistossa pieni myymälä.