— Niin, mutta mitä sinä sanot asiaan?
— Mitäkö minä sanon asiaan, ha-ha, sepä kysymys! Mitä ihmeen asiata minulla on? Ei minulla ole mitään asiata teille. Jos te menette Mustialaan tai vaikka johonkin insinöörikouluun tai tulette miksi suureksi herraksi tahansa — mitä minulla on siihen sanomista! Jag har äran gratulera! — venytti hän ja matki onnentoivotuskumarrusta.
Silloin Gabriel huokasi ja hänen tarmonsa katkesi. Hän tiesi, että kun
Ingrid kerran pääsee tuohon epäjohdonmukaisuuden kuiluun, niin ei häntä
sieltä mikään uita selville vesille. Hän ei tehnyt edes yritystäkään.
Sen sijaan hän kertoi kaikki mitä oli pajassa tapahtunut.
— Hävyttömät vielä nauroivat minulle, kun minä tifileerasin heidän ohitsensa, kyllä minä niille perkeleille näytän! — sanoi hän.
— Herra ——, tuo puhe on sopimatonta teille, — sanoi neiti Vestlund totisesti.
Gabriel katsahti hämmästyneenä Ingridiin, sillä siinä oli jotakin muuta kuin epäjohdonmukaisuutta. Se sana kävi Gabrieliin kipeästi, ja yhtäkkiä hänen äskeinen pajassa liikkeelle päässyt raivomielensä alkoi jälleen kokoon kuohua.
— Minä tiedän itse mikä minulle sopii, mikä ei, — sanoi hän ja hänen huulensa vapisivat ja hän meni ihan kalpeaksi. Hän muisti hämärästi, että juuri noin tuntui kerran ennen, silloin kuin hän nousi pappaa vastaan, ja että nytkin ehkä kaikki täytyy loppua anteeksipyyntöön.
Neiti Vestlund nousi ylös.
— Niin no, minä olen siis tarpeeton, — sanoi hän.
Mutta kun Gabriel huomasi, että Ingrid teki näillä sanoilla lähtöä, nousi hän ja ennätti edelle ja teki niin että hän jätti Ingridin, eikä Ingrid häntä, — tuli mitä tuli.