Tämä kohtelias vastaus oli pahin kaikista. Jos Ingrid olisi suinpäin töytäissyt hänen kimppuunsa ei se olisi ollut niin pahasti selitettävissä kuin tuo kolkon vieras ja kylmä kohteliaisuus.
— Minä pyydän korini.
— Ingrid, onko kaikki lopussa, — sanoi Gabriel vapisevalla ja hiljaisella äänellä.
— Itsehän niin tahdotte.
— Minäkö, sanotko että minä niin tahdon!
— Niin, jos tuommoista olette miettinyt eilen, niin siitä kyllä näkyy
— Ja mitä tässä puhunkaan. Saanko korini.
— Ingrid, istutaan tähän penkille niinkuin eilenkin.
Yhtäkkiä Gabriel lyyhistyi vartaloltaan ja syvään huokaistuaan sanoi:
— En minä mitään miettinyt eilen. Menin kapakkaan. Niin. Join itseni juovuksiin, renttuilin, kävin uudestaan pajassa, tein siellä tyhmyyksiä, niin että tulin ajetuksi ulos, sitten jouduin polisin kynsiin ja tänä aamuna olen käynyt polisikonttorissa, — sieltä juuri tulen. Semmoista minä olen miettinyt eilen. Anna minulle anteeksi, jos voit!
Sillaikaa kuin Gabriel epätoivoisella äänellä tätä puhui, kääntyi Ingrid penkkiin päin ja he todella istuivat siihen. Ingridin kasvot olivat Gabrielin puhuessa ihan muuttuneet ja hänen silmänsä kirkastuivat, kun Gabriel pääsi loppuun.