— Ai, ai, Gabriel, kuinka olet saattanut? — nuhteli hän, voimatta salata onneansa.
Gabriel katsahti kummastuneena ylös. Tuo sinutteleminen soi hänelle niinkuin suloinen lohdutuksen ja sovituksen sävel.
— Niin, mutta mitä minun siis nyt on tehtävä? — kysyi hän.
Ingrid pani kätensä hellästi hänen polvelleen ja sanoi:
— Eihän siinä ole muuta kuin pyytää anteeksi Viléniltä. (Vilén oli se seppä, jonka päällelyöjänä Gabriel oli.)
"Anteeksiko?" — ajatteli Gabriel iloissaan. "Silläkö vaan taaskin pääsee kaikista ikävyyksistä ja suhde Ingridiin tulee entiselleen. Hän oli taas ilonen ja onnellinen. Kuinka elämä oli sentään helppoa ja miellyttävää, kun vaan pyysi anteeksi ja koetti aina tehdä niinkuin joku oikein hyvä ystävä tahtoi. Veturinkuljettajaksi, veturinkuljettajaksi, veturinkuljettajaksi!" — ajatteli hän ja löi itseään nyrkillä otsaan varmemmaksi vakuudeksi. Ainoa pilvi tällä hetkellä oli se ajatus, joka Gabrielissa ihan itsestään heräsi: "Mitähän äiti ja veljet sanoisivat, jos saisivat tietää että hän, Gabriel, on pakotettu pyytämään anteeksi — sepiltä!"
Ja kuitenkin, ei ollut mitään muuta pelastusta. Sillä Ingridistä hän ei koskaan voi luopua ja Ingrid ei myöskään koskaan voi luopua veturinkuljettaja-aatteestaan. Ja eikö sepätkin ole ihmisiä! — ajatteli hän, hakien pönkitystä horjumisilleen.
Gabriel meni koreasti kotiinsa, riisui herraspukunsa, pani ylleen entiset pajavaatteet: polvista kiiltävät housut ja lyhyen työtakin tamperelaisen ruskean, tomuttuneen paidan päälle. Ja näin tehtyään ja kerran huoaistuaan alkoi astua pajalle päin.
— "Jag är nu hvad jag är," sanoi hän itsekseen vanhalla kotikielellä vastaukseksi niihin nuhteihin ja ihmettelyihin, joihin entiset kotolaiset hänen ajatuksissaan puhkesivat nähdessään hänen jättävän taas kaikki hyvät lukuaikeet ja kulkevan entistä alentumisen tietään.
"Olen mikä olen. Menkööt he sielläpäin, minä menen täälläpäin. Eronneethan olemme kumminkin, ja eivät he minusta tarvitse mitään tietää. Minä olen Ingridin."