Konetehtaalle päästyään hän ensiksi meni pajan värkmestarin luo, joka asui yläpuolella varastohuonetta, toisessa kerroksessa. Siellä oli värkmestarilla kaitojen puurappusten ylimmässä päässä eksyttävien ullakko-ovien keskellä pienoinen huone ja kyökki. Hänellä oli vaimo, mutta ei lapsia. Itse hän oli keuhkotautinen ja käytti kaikki lepohetket maatakseen selällään sohvalla, kukilla täytetyssä huoneessa, missä ei kuulunut mitään koneiden eikä vasarain melua ja vaimokin kävi tohveleissa, häiritsemättä häntä. Sepät vihasivat häntä niinkuin paholaista, sanoivat, ettei sen ilkeämpää miestä löydy taivaan alla. Hän oli ollut hyvä niinkauan kuin oli tavallisena seppänä, mutta värkiksi päästyään oli ihan muuttunut ja pelkästä kiukusta saanut keuhkotaudin.
Nytkin kun Gabriel tuli, hän makasi selällään sohvallansa.
— Tässä minä olisin, — sanoi Gabriel tervehdittyänsä. — Vieläkö minua otetaan työhön, jos pyytäisin?
— Miksei, miksei, jos vaan Vilén huolii. Eihän nyt ensi kerrasta pois panna, kun et vaan juopottelemaan rupee, — puhui värkmästari noustessaan ja sohvatyynyä korjaillessaan. — Vai tulit takaisin, minä luulin, että olet viisaampi, etkä tule enää. Pakkokos sinun on näihin koiran virkoihin, huhhuu, — ei mitään pakkoa yhtään, taitamattomuutta ainoastaan, huhhuu. — Minä tulen mukaan, mennään pajaan, kysytään Viléniltä, jos se "suuri herra Vilén" huolii sinusta — —
Värkmestari puheli näin puoleksi itseksensä. Vilén oli ennen ollut hänen toverinsa ja ystävänsä. Nyt he vihasivat toisiaan kuin kissa ja koira. Hän pani lakin päähänsä ja he menivät alas.
Kalisten nousi oviluoti ylös rullaansa kohden, kun värkmestari piloilla lennätti pajaoven selko selälleen Gabrielin edestä.
Sepät ensin tavan mukaan tarttuivat työhönsä, kun kuulivat oven käyvän, mutta sitten vilkasivat kaikki tulijoihin.
Värkmestari kulki edellä, Gabriel tuli perässä. Mutta sepät kääntyivät selin heihin, niinkuin eivät olisi mitään huomanneet. Ja ainoastaan pieni ja laiha Heikkilä — jolla oli aina suuri vilttihattu päässä — näytti nauravan. Sen ilmaisi hänen pyöristyneet poskipäänsä, joita punainen ahjotuli valaisi. Joku tuntui myöskin rykäisevän, vaikkei yskittänyt.
Vilénin luo päästyä Gabriel heti sanoi:
— Ei suinkaan Viléni pahaa tykkää siitä eilisestä.