Hänen äitinsä oli kuollut viisi vuotta sitten, — sanoi hän, — ihan vaan surusta. Heitä painoi suuri perheonnettomuus, sillä yksi sisaruksista, Heddi, oli joutunut ihan hunningolle. Se oli juuri äidin lempilapsi. Se sai ensin steederskan paikan eräässä konditorissa, jossa myytiin limonaadia, torttuja, liköörejä ja viinejä. Kun hän oli hyvin nätti kasvoiltaan, niin ne herrat, jotka kävivät siellä, huomasivat hänet ja rupesivat kujeilemaan. Konditorin emäntä tahtoi nyt Heddiä bufettineidiksi yhdessä sen pitkän ruotsikon kanssa, joka jo ennestään siellä oli. Konditorissa rupesi silloin käymään kaksi kertaa enemmän herroja, joilta Heddi ei saanut rauhaa päivällä eikä yöllä. Ja ne saivat sen tytön ihan suunnilta pois. Kahdesti koetti isä ja äiti ottaa hänet kotiin ja pitää silmällä, mutta ne kulkivat yöllä hänen huoneensa ympärillä, ja kerran hän karkasi ikkunan kautta heidän kanssaan keskellä yötä. Vielä olisi ollut toivoa, sillä eräs nuori käsityöläinen olisi ottanut hänet vaimokseen ja hän alkoi jo suostua. Mutta juuri kun hän piti viimeisiä läksiäisiä konditorin emännän luona, joutui hän yöllä polisin käsiin, ja sen jälkeen ei hän enää parannuksesta mitään tahtonut tietää, antoi rukkaset Lehtoselle — se oli käsityöläisen nimi, — ja jatkoi vielä hurjempaa elämää kuin ennen. Äiti kuoli suruun. Isä heitti kaikki toivonsa eikä enää koskaan hae häntä eikä tahdo tietää hänestä.
— Ja minä kun niin rakastin Heddiä, Heddi raukkaa, — sanoi Ingrid purskahtaen itkuun.
— Onko hän vielä täällä Turussa? — kysyi Gabriel.
— Helsingissä, taitaa olla jo polisin kirjoissa, — itki Ingrid.
— Mutta ei ne herrat sentään kaikki semmoisia sikoja ole, — sanoi
Gabriel.
Ingrid tempasi päänsä ylös nenäliinasta.
— Kaikki kaupungin hienoimmat herrat, kaikki, niin monta kuin niitä on, joka — joka ikinen!
— Kyllä niitä sentään on toisenlaisia. Esimerkiksi minun veljeni eivät ole semmoisia.
Ingrid ei sanonut mitään.
— Ei ne ole semmoisia, — toisti Gabriel.