Mutta Ingrid itsepäisesti oli vaiti, joka merkitsi yhtäkuin: en tahdo sinua loukata, mutta kyllä sinun veljesikin ovat yhtä sukua, sitä sukua jota minä inhoon ylitse kaiken, joka on minun ja minun isäni ja äitivainajani ja merillä olevan veljeni ja koko meidän yhteiskuntaluokkamme verivihollisia, ovat ja ovat iankaikkisesti olevat!

Gabriel huokasi.

Iltatähti oli juuri heitä vastapäätä, kun he tulivat pitkin katua ja Gabrielin tyhjän läkkikannun sanka vinkui hiljaa kannun heiluessa. Hänelle selvisi niin moni asia sillä kertaa, selvisi erittäinkin tuo Ingridin omituinen inho Mustialaa ja yliopistoa kohtaan. Siinä oli hänestä jotain surullista: ikäänkuin jokin juopa olisi tahtonut aueta Ingridin ja hänen väliin sentähden vaan, että hänessä ei ollut sitä inhoa kaikkia herroja vastaan, joka oli Ingridissä, ja joka nähtävästi oli suureksi osaksi tehnyt Ingridin siksi, mikä hän oli; ainakin oli alkusyynä tuohon Ingridille omituiseen sähähtämiseen ja kiivastumiseen ilman ymmärrettävää syytä. Kun olisi saanut Ingridille selväksi sen, että muutamat kyllä olivat semmoisia, joita saattoi vihata ja joita Gabrielkin vihasi, mutta ettei kaikki — että löytyi herrassäädyssäkin sentään hienoja, hyvin hienoja, semmoisia esimerkiksi kuin hänen veljensä Henrik. Mutta eihän Ingrid tuntenut yhtään semmoista, ja turhaa oli koettaa häntä vakuuttaa — sen Gabriel tiesi hyvin. Jos Ingrid olisi yhdenkin poikkeuksen myöntänyt, olisi hänen täytynyt luopua vihastaan koko herrassäätyä vastaan.

Kun Gabriel pistäytyi heillä sisällä, otti Ingrid piirongin laatikosta valokuvan ja näytti Gabrielille.

Siinä oli nuori, ylen määrin koristettu neitonen puoleksi loikovassa laiskan asennossa sohvalla, toinen käsi posken alla, toisessa sohvan tupsu. Tuuhea, kihara tukka oli kammattuna alas silmäkulmien tasalle, silmistä kiilui teeskentely.

— Se on Heddi se, — sanoi Ingrid ja taas rupesi itkemään.

Silloin Gabrielin tuli niin sääli häntä, että hän melkein oli mennä hänen puolelleen ja tunnustaa vihaavansa hänkin kaikkia järjestään, mutta hän muisti veljensä Henrikin, eikä voinut olla ihan Ingridin puolella, ja vaan huokasi uudestaan.

Tämä asia oli ainoa varjo Ingridin ja Gabrielin välillä. Joskus se näytti Gabrielista tavattoman vähäpätöiseltä, mutta toisen kerran taas se omituisesti eroitti heitä toisistaan, teki niinkuin vieraiksi toisilleen. Ingrid rupesi puhumaan hänelle niinkuin hän, Gabriel, olisi vietellyt Heddin, ja Gabrielista tuntui niinkuin Ingrid olisi vihannut juuri häntä ja hänen sukuansa. He erkanivat tunteissaan silloin niin kauas toisistaan, ettei kaksi ihmistä voi toisistaan sen kauempana olla, eivätkä voineet puhua mitään keskenään. Mutta kun he kuitenkin olivat samassa huoneessa ja katselivat toisiansa, tuli heidän toisiaan sääli ja he kapsahtivat itkien toistensa kaulaan sekä rupesivat sitten puhumaan muista asioista, jotka eivät heitä eroittaneet. Gabriel ymmärsi nyt selvästi miksi hänen piti päällelyöjästä, sepästä, viilarista, varvarista, tulla vähitellen veturinkuljettajaksi, joka oli oleva hänen korkein huippunsa. Hän ei tosin olisi sitä syytä voinut kellekään sanoin selittää, mutta itsekseen hän sen tunsi ja ymmärsi täydellisesti. Ja itsekseen hän vielä tunnusti, että tämä oli ainoa tie, jolla hänestä saattaa tulla mies, ja piti sentähden sydämmessään Ingridiä tältäkin kannalta johtavana tähtenään.

Gabrielin heikkoudeksi jäi ainoastaan se, ettei hän voinut luopua esiintymästä herrana silloin kuin häntä joku semmoisena piti. Oli muutamia herraspiirejä, joihin hän kuului ja joissa hän oli ihan toinen kuin tavallisuudessa, puhui varomattomasti, oli valmis pilkkaamaan ja keksimään hävyttömiä sukkeluuksia. Tämä piiri oli eräs metsästysseura, jossa hän hyvänä ampujana oli jäsenenä. Salaisuudessa hän olisi välttänytkin tätä seuraa, sillä hän ei itsekään ollenkaan rakastanut itseänsä tuona reippaana, jokseenkin tunnottomana ja aina pilkkaan valmiina herrasrenttuna, jommoisena hän siinä pakostakin esiintyi. Mutta kun he vaan hänet tapasivat ja ehdottivat jotakin yhteistä hommaa, oli hän olevinaan heti valmis kaikkeen ja ryhtyi itse panemaan toimeenkin metsästysretkiä. Ingridille hän ei olisi ikinä näyttäytynyt semmoisena kuin hän siellä oli. Sillä ne olivat kaikki ja hän heidän mukanansa sekä puheissaan että käytöksessään juuri niitä, joita Ingrid vihasi ja joita Gabrielkin oli Ingridille sanonut vihaavansa ja vihasikin, kun vaan ei ollut heidän seurassaan. Mutta kerran tultuaan heidän seuraansa hän antoi kaikki anteeksi ja hänestä olivat heidän puheensa ja pilkkansa hyvin sukkelia, samoinkuin ne vallattomuudet, joihin he juovuspäissään ryhtyivät. Ingridinkin vuoksi oli Gabrielilla sentähden vielä pahempi omatunto siitä, että hän ei irroittunut tästä metsästysseurasta.

Mutta irrottautumisen sijaan hän yhä useammin joutui siihen seuraan. Se tuli hänelle ensin jonkinlaiseksi vastapainoksi raskaalle pajatyölle ja sitten varsinaiseksi keinoksi, jolla hän haki vapautusta tästä työstä muka seuran asiain vuoksi. Metsästysseura tuli näin vähitellen pääasiaksi ja pajatyö semmoiseksi ikäväksi velvollisuudeksi, josta aina teki mieli päästä. Seuraavana vuonna perustettiin vielä purjehdusseura, johon kaikki metsästysseuran jäsenet olivat itseoikeutetut kuulumaan. Gabriel oli silloin juuri tullut koneosastolle, ja sen vuoden kuluessa täytyi ruveta valmistumaan tutkintoihin.