Irroittuen Ingridistä hän huokasi, ja istui tuolille.
— Se ei saa milloinkaan tapahtua, — sanoi hän: — ei milloinkaan!
Eihän mitään vaikeutta olisi tässä asiassa ollut, jos Gabriel olisi vielä ajatellut niinkuin ennen: että konttoristi on ammuttava. Hän olisi mennyt ja ampunut sen. Mutta Gabriel ei ajatellut enää niin. Siitä saakka kuin hän, odottaen savun nousemista ylemmäs, alkoi sääliä sitä perhanaa ja laski sitä jalkoihin, näki hän sydämessään, ettei hän voi vihata herrasmiehiä, niinkuin hän oli kuvaillut hankkiessaan itselleen revolveria. Ingrid ei ymmärtänyt sitä, että jos ne olivat vihattavat, niin ne myöskin olivat ammuttavat.
"Mitähän tästä vielä tulee tästä asiasta", — ajatteli Gabriel kauhuissaan tultuaan omaan huoneeseensa, kun aika kului kulumistaan eikä hän ampunut itseänsä.
Sekaannuksia hän vihasi enemmän kuin kuolemaa, mutta nyt näytti kaikki menevän sekasin.
Yhtäkkiä välähti hänelle aate. Anteeksi pyytämään! Sehän oli aina ennenkin auttanut, — auttanut varmasti ja ehdottomasti. Ingrid ehkä voisi ihmetellä, mutta Ingridille ei tarvitse mitään sanoa. Eikä tarkoitus ole pyytää anteeksi mistään muusta kuin itse ampumisesta.
Mitä jos silloin kaikki selviää ja Gabriel taas on vapaa, taas saa hengittää. —
Hän tuskin malttoi odottaa huomista päivää, vaan jo aamulla varhain pukeutui siistiksi, kampasi tukkansa ja läksi konttoristin asunnolle.
Konttoristi oli vielä aluhousuissa ja ilokseen huomasi Gabriel, ettei haava — jos sitä paljon olikaan — tehnyt mitään estettä liikkumiselle.
Konttoristi oli ensin hyvin ylpeä, huusi ja uhkasi oikeudenkäyntiä, niin että Gabrielin oli hyvin vaikea olla lentämättä hänen niskaansa, ja hän jo läksi paiskaten oven jälkeensä ja aikoen siis elää ainoastaan oikeuden päivään asti.