Mutta konttoristi aukasi oven hänen jälkeensä ja huusi:
— Maksa 300, niin sovitaan.
Sillä kertaa ei Gabriel siihen mitään vastannut, ei edes kääntynyt takasin, vaikka ensin aikoi. Mutta kotiin päästyään ja mietittyään asiata kaikilta puolin, sekä keskusteltuaan tullivahtimestarin, Ingridin, värkmestarin ja Vilénin kanssa, hän tuli siihen päätökseen, että paras oli maksaa vaaditut 300, ja päästä hyvällä eroon koko asiasta.
Hän vei konttoristille tullivahtimestarin ja värkmestarin takauksen, että summa tulee maksetuksi vuoden kuluessa, ja konttoristi lupasi odottaa.
Tämä tapaus pani uuden pakon Gabrielin hartioille. Hänen piti ruveta säästelemään palkastansa, piti ruveta toden teolla lukemaan tutkintoa varten, ja ennenkuin hän ehti päätänsä kääntää, oli hän jälleen kaikellaisten semmoisten velvollisuuksien ympäröimänä, joita hän aina oli kammoen paennut. Ingridin tähden hän vielä olisi lukenutkin, mutta kun siihen tuli lisäksi nuo 300 markkaa, oli se aivan sietämätöntä hänelle, — näytti niinkuin hän olisi viilaillut ja varvaillut vaan konttoristin käskystä, ja kaikki vapaus tuntui olevan poissa.
Talvi kului Gabrielin saamatta mitään säästetyksi. Säästäminen oli hänelle aina ollut hyvin vaikea asia, mutta nyt konttoristin hyväksi se oli ihan mahdotonta. Kevätpuolella. kun lumet alkoivat sulaa ja Gabrielin lempiaika olisi muutoin ollut käsissä, hän päinvastoin alkoi yhä enemmän riutua. Hän oli kauhukseen huomannut, että vaikka hän puolet palkastaan säästäisi, ei hän enää ennättäisi määräajaksi koko summaa saada. Tosin hän olisi ehkä saanut jostain lainankin samoilla takuilla, mutta juuri tuo riippuvaisuus, jota takasinmaksamisen pakko synnytti, tappoikin hänen tarmoansa. Ei kukaan ihminen voinut sitä ymmärtää, eikä hän sitä siis kellekään voinut valittaa.
"Merkillistä!" — ajatteli hän sentähden itsekseen. "Merkillistä, ettei ihminen saa elää hiljakseen ja tehdä mitä tahtoo, vaan aina pitää sekaantua! Vaikka kuinka koettaisi välttää, aina lopultakin sekaantuu."
"Tunnustaakseni sekaannus alkoi jo silloin kuin minä rakastuin ja rupesin ajattelemaan naimista ja häitä ja muuta semmoista, mihin sen johdosta pitää ryhtyä. Siitähän se veturinkuljettaja-historiakin on alkunsa saanut. Mutta veturinkuljettaja tai lämmittäjä on sentään melkein yhtä. Tämä ampumishistoria sitävastoin — se se vasta on pirullisten sekaannuksien alku!"
"En ikipäivinäni ammu enää ketään, annan kaikkien olla rauhassa, en suutu kehenkään, panen silmät ja korvat kiinni, puhukoot mitä tahansa. Tästedes ei mikään asia maailmansa kuulu minuun, ei ikinä mikään!" — Näin vannoskeli Gabriel itsekseen, mutta ajatteli vielä: "Vaikka mihin se minut auttaisi?"
"Vaikka panenkin silmät ja korvat kiinni, en pääse leikistä sillä, vaan korkoa koron päälle kasvavat nyt sekaannukset, niinkuin se 300-markkanen."