"Kaikista entisistä sekaannuksista olen päässyt puhtaaksi sillä, että olen pyytänyt anteeksi. Niin oli papan kanssa, niin seppien ja niin Ingridin kanssa. Kaikki oli ensin näyttänyt menevän nurin, mutta kun pyysin anteeksi, selvisi asiat vielä paremmiksi kuin ennen olivatkaan. Mutta tässä asiassa ei auta anteeksi pyytäminen. Hän tahtoo itse 300 markkaa ennemmin. Ja niin minä olen kuin olenkin joutunut satimeen, josta en pääse milloinkaan irti."
V LUKU.
Tämmöiset olivat Gabrielin asiat siihen aikaan kuin Henrik ja Uuno matkustivat pohjanmaalle Johannesta tervehtimään. He eivät paljon Gabrielista tienneet. Henrik oli kuullut muka epäonnistuneesta koneenkäyttäjä-tutkinnosta ja jostakin "rakkaushistoriasta." Edellinen tieto oli väärä, sillä Gabriel ei ollut vielä alkanutkaan suorittaa tutkintojaan, jotka sitäpait olivat suoritettavat Helsingissä.
Kun Henrik ja Uuno itsekin tunsivat tietonsa Gabrielista kovin vaillinaisiksi, eivät he sen kauemmin panetelleet häntä, vaan lakkasivat puhumasta siitä asiasta.
Ei kestänytkään kauan ennenkuin juna saapui sille pienelle asemalle, missä heidän oli nouseminen.
Puolen minutin kuluttua juna vihelsi ja jätti heidät yksinäisyyteen ja hiljaisuuteen.
Pieni asema oli suuren suokanervakankaan keskellä, vasta rakennettu tavanmukaisine ulkohuoneineen ja pienine asemasiltoineen, jonka kiville oli siististi ripotettu punasta hiekkaa. Suora maantie alkoi toiselta puolen ja vei ensin erääseen uutistaloon, jota asemamies sanoi keskievariksi ja jossa oli osaksi vanhoja punasia hirsiä ja osaksi uusia vastapiiluttuja. Siitä tie näytti jatkuvan suorana linjana eteenpäin jotakin tasaista tyhjyyttä kohden.
Ei missään näkynyt ihmisiä, ei elukoita eikä mitään liikettä.
Asemapäällikkö katosi heti junan lähdettyä huoneihinsa.
Mutta Uunolla oli tietysti selvänä mitä piti tehdä.
— Jaha, sanoi hän. — Mene sinä, Henrik nyt tuonne keskievariin hevosta tilaamaan, niin minä käyn sisällä vähän sähköittämässä.