— Mitä ihmeen sähköittämistä sinulla on?
— No katsoppas, niillä siellä Viipurin puolessa, joista oli puhe, on juuri kotiopettajasta puute.
— Entä sitten? — kysyi Henrik ja hänen silmänsä pyöristyivät.
— Kysyn heiltä sähköteitse vieläkö ovat tarpeessa ja ehdotan sinua, — sanoi Uuno mennessään.
— Älä nyt hulluja, mitä sinä ajattelet? — Henrik tuskin sai häntä takinliepeestä kiinni.
— No? — pani Uuno, ja sen hän teki niin kummastuneena että Henrikin piti heti ruveta keksimään, mistä syystä hän on sitä vastaan. Mutta hän ei voinut keksiä. Sillä hän oli koko tuon kotiopettaja-aatteen saanut ensi kerran päähänsä ja kielellensä vasta eilen, puhuessaan Uunon kanssa, ja vaan tätä rauhoittaakseen.
— Enhän minä, — mitä sitä nyt noin äkkiä —. Siinä kaikki mitä hän sai sanotuksi ensi hätään.
— Äkkiä! Eihän voi päästää käsistään hyvää tilaisuutta. Ne maksavat vähintäin sata markkaa kuussa sinulle ja sitäpaitsi vapaa ylöspito! — Uuno oli taas irti hänen käsistään ja jo puolimatkassa asemahuoneen ovelle.
— Mutta minä nyt en voi noin äkkiä päättää semmoisia asioita. Älä mene, sanon minä?
— Minähän vaan aijon kysyä, ei päättämisestä ole puhettakaan, — sanoi
Uuno, hänkin jo vähän kiivastuen, mutta yhä edeten.