Henrik aikoi vielä jotain huutaa, mutta nähden sen turhaksi, pani vaan: tjah! kääntyi ja meni vihoissaan istumaan sillan reunalla olevan pakkilaatikon päälle.
Uuno meni kuin menikin sisälle.
Henrik ei voinut pitkään aikaan tyyntyä. Kerran hän jo nousi jälleen ylös mennäkseen vieläkin estämään, mutta istui kumminkin taas ymmärtämättä mihin purkaa kiukkuansa. "Tuolla lailla mennä toisen asioita järjestelemään!" kiukutteli hän. Mutta samalla hän ei voinut olla ihmettelemättä, että hän oli niin tavattomasti suuttunut, ja kysyi vihdoin itseltänsä syytä siihen. Tietysti syy oli se, että hän itse sydämmensä syvimmässä myönsi, että tämmöinen sivutoimi oli hänelle ei ainoastaan hyvä, mutta ihan välttämätön nykyisissä oloissa. Hänelläkö olisi varaa ja oikeutta viettää koko kesä vapaudessa ja tyhjäntoimittamisessa. Ja mitä hän uhrasi tähtitieteelle, jos hän ensi työkseen matkusti kesää viettämään! Uuno oli siis vaan huomauttanut hänelle hänen kevytmielisyytensä.
Niin että kun Uuno oli asiansa toimittanut ja tuli pois, oli Henrik jo lauhtunut. Hän sanoi vaan:
— Enhän minä muuten, mutta mitä ne ajattelevat kun sinä suositat heille ihan vento vierasta.
— Älä huoli yhtään. He ottavat sinut avosylin vastaan. Minulla on vissiä takeita siihen, — sanoi Uuno merkitsevästi korottaen ääntänsä.
Samassa Henrik tuli ajatelleeksi, että silloinhan hän saa nähdä senkin, jonka valokuva oli ollut hänen kädessään ja hänen sydäntänsä hiipasi omituisesti.
— Etkö luule, että he kummastuvat suuresti tätä sinun hommaasi?
— Mitä ihmeitä he sitä kummastuisivat. He tarvitsevat kotiopettajaa ja minä ehdotan heille, asia on hyvin yksinkertainen. No lähtään nyt.
Ja he tarttuivat molemmat kapsäkkiin toinen toisesta ja toinen toisesta pitimestä ja läksivät epätasaisessa tahdissa koikkelehtien keskievariin päin.