He saivat suuren, kömpelöluisen hevosen linjaalirattaiden eteen ja vanhanpuoleisen miehen kyytiin. Hän alkoi kiivetä taka-istuimelle, mutta Uuno käski tulemaan eteen.
— Istu sie tähän miun sylliin, — sanoi Uuno unohtaen ettei pohjanmaalla viipurinmurretta puhuta.
— Tästä minä plaan ajaa, — vastasi kyytimies ja nousi taka-istuimelle.
— Plaan? — sanoi Uuno. — Sehän on ruotsia: plägar, älä sinä niin sano, sano: tässä on minun tapani ajaa. — Hirveätä murretta! — sanoi hän sitten Henrikille: plaan! Tunnustaakseni kuohuu minussa savolainen vastenmielisyys pohjalaisiin.
Maantie kulki ihan suorana peninkulman verran, niin että saattoi yhtaikaa erottaa miltei kolme virstantolppaa.
— Tämähän on jotain kauhean yksitoikkoista, — sanoi Uuno syventäen rillejään nenäänsä ja katseli arvostelevasti molemmille puolen tietä. Näinkö suorat teidän tienne aina "plaavat" olla? — kysyi hän taaksepäin kyytimieheltä.
— Ei tämä ole meirän kylän.
— Pitkäkö tästä on vielä ihmisasunnoille?
— O'.
Silloin Uuno jätti kyytimiehen ja alkoi koettaa saada Henrikiä puhelutuulelle, mutta Henrik oli vajonnut horroksiin rattaiden tärinästä, nyökytti päätään ja säpsähteli tuon tuostakin puolivalveille. Hän korvaili näin viimeöistä unettomuuttaan.