Vihdoinkin rupesi maa kohoamaan ja lupaili jotakin vaihtelevaisuutta. Tie katkesi taivaanrannassa eikä sen takaa näkynyt mitään muuta kuin valkea pilvi. Mutta ei siitä kohoamisesta tahtonut milloinkaan loppua tulla, tie oli yhtä tasaista ja se, mikä oli näyttänyt harjalta pakeni edestä. Viisi virstaa näin oli ajettu, silloin vasta rupesi etäinen metsänsini pistämään esiin maantien katkeaman takaa, — ajettiin vielä, jo häämöitti kaukana-kaukana niittyjen latoja, aivan kuin olisi ääretön kylä ollut nousemassa. Etäisyyden väräjävässä autereessa ne häipyivät näkyvistä yhteen metsäsinen kanssa, mutta tännemmäs ja tännemmäs ne yhä suurenivat, — niitä oli satoja, tuhansia, minne vaan katsoi.
Uuno katsahti taaksensa ja ihmetteli, että kyytimies siellä vaan pani käppyrässä tulta valkopesäiseen piippuunsa, niinkuin ei mitään outoa olisi auennutkaan eteen. Silminnähtävästi tämä oli hänelle jokapäiväistä. Se oli siis jotain mikä ehkä kuului pohjanmaan ominaisuuksiin.
Nyt noustiin jo mäen harjalle, ja silloin aivankuin loihtimalla, aukesi eteen mahtava näky.
Uuno nykäsi kyynäspäällään Henrikin hereille.
— Katso! sanoi hän.
— Merkillisen kaunista. Mainiota, — sanoi nopeasti Henrik, havahtaen, ikäänkuin todistaakseen ettei hän ollutkaan nukkunut.
— Ei mutta katso sinä!
— Juu, juu, johan minä sanoin, että se on erinomaista. Kylläpä tämä lakeus on asuttua!
— Ne on veikkonen pelkkiä latoja.
— Latoja?