— Mutta katso tuonne! — Uuno näytti kädellään vasemmalle. He olivat todella kohonneet ylängölle, sillä joka suunnalle näkyi maailmata vaikka kuinka pitkälle. Mutta vasemmalla laskeutui mäki kaikkein jyrkemmin.
— Oo! — pani Henrik katsahdettuaan sinne ja nyt todellakin heräsi.
Leveä virta kierteli siellä lakeutta, yhä pieneten etäisyydessä, milloin häipyen näkyvistä, milloin taas tullen esiin kaukaisten koivikkojen takaa. Kaikki sen äyräät olivat asutut, iloisessa ja loppumattomassa sekasotkussa, alkaen töyräistä kauas lakeudelle päin levisi punasia ja keltasia taloja valkosine ikkunalautoineen, maalaamattomia riihiä, aittoja, kaivojen vintejä, pieneten ja kadoten nekin etäisyyteen, silmän kantamattomiin niinkuin kaikki muu: viljavainiot, tummat kesannot, vihanoivat heinäpellot ja kirkkaan viheriät touot. Ihan kuin olisi joku soittanut ja helistänyt ilmoille elämän iloa, vaikka kaikki oli tyyntä.
— Ja sitten sanotaan Suomesta että se on köyhä maa! — virkkoi Uuno.
— Mitä kyliä ne on nämä? — kysyi hän kyytimieheltä.
— Nämä kuuluu Alaklemettilän kappeliseurakuntaan, ja mihnä kirkko näkyy, se on Frantsila.
— Frantsila! — sanoi Uuno hiljaa Henrikille. Hänen halveksimisensa tarkoitti tuota F:ää, joka ei ollut suomenkielen mukainen.
— Odotappas, eikö se Johanneksen Alina ole juuri "Frantsilasta?" — muisteli Henrik.
— Mikä se onkaan Frantsilan nimismies? — kysyi Uuno kyytimieheltä.
— Niinkö mikä?
— Mikä nimeltään?