— Pekki.
Henrik ja Uuno katsahtivat yhtaikaa toisiinsa ja sanoivat nyykäyttäen päätä: — Se se on.
Ja samassa he ajoivat suureen kylään.
Talot olivat vieri vieressä, toinen toisensa jäljessä. Maantielle näkyi tavallisimmasti karjapihat, navetat ja tarhat. Päärakennukset olivat joko samassa ryhmässä, aitauksen eroittamina tai olivat tuonnempana joen varrella. Toiselle puolelle maantietä näkyi talojen takaa loppumattomat viljavainiot.
Paraikaa toimitettiin sonnan ajoa kesannoille, niin että näkyi väkeä paljon, piikoja kirjavissa alushameissa ja pitkäkasvuisia renkiä luomamiehinä sekä poikia ja tyttöjä ajomiehinä.
— Kyllähän se on hyvin rakennettua ja komeata, mutta jos ajattelen että pitäisi asua täällä, — ilman järveä, ilman mitään mäkeä ja metsiköitä, niin en vaikka mikä olisi —! sanoi Henrik. — Millä ihmeellä ne täällä itseään huvittelevat?
— No, onhan niitä muissakin maissa tasankoja, esimerkiksi Saksassa, — sanoi Uuno, ottaen asian yleisisänmaalliselta kannalta. Hän katseli ympärilleen aivan kuin hänen omaisuutensa olisi vaan odottamatta suurentunut. Ja ainoa, mikä häntä vihoitti ja kiihoitti, oli se, että ruotsalaiset F:t olivat tänne eksyneet tehden hänen omistusoikeuttaan epäilyttäväksi.
Kun oli ajettu joen poikki punakaiteisen, sirotekoisen puusillan yli, tultiin Frantsilaan. Se oli kirkonkylä, ja komeus oli vieläkin suurempi. Täällä oli myöskin keskievari, jossa kyytihevonen oli vaihdettava, ja juuri sitä ennen osoitti kyytimies pitkää valkeaksi maalattua taloa, jonka edessä oli ryytimaa ja hyvin säännölliset hiekkakäytävät, ja sanoi että siinä asui vallesmanni Bäck. Jo silloin tulivat Henrik ja Uuno ajatelleeksi, ettei oikein sovi matkustaa ohi käymättä tervehtimässä, mutta vasta keskievariin tultuaan ja kirjoitettuaan nimensä päiväkirjaan he mainitsivat asiasta toisilleen.
— Olisit ennen sanonut, kyllä minäkin sitä ajattelin kun ohi ajettiin, mitäs sitä nyt enää.
— Mutta se näkee nimemme päiväkirjassa ja loukkaantuu.