— Onkohan tuo niin vaarallista, eihän hän oikeastaan ole meille sukua.
— Oho, ajatteles, että esimerkiksi Alinan veljet ajaisivat sen talon ohi, missä mamma asuisi!
— Saakeli sentään. Ettäs kirjotitkin kirjaan. Nyt se näkee.
— Ja ajatteles Johannesta sitten, ehkä se loukkaa häntäkin, ellemme käy.
— Niin, se on totta, no mennään sitten.
Vähän siivottuaan itseänsä maantien pölystä he läksivät keskievarista valkoselle rakennukselle ja tasaisille hiekkakäytäville, jonne he pääsivät pienen pyörivän porttiristikon kautta. Suuri koira nousi sirenien takaa heitä haukkumaan ja samassa ilmestyi ryytimaanpuoleiselle verannalle joku rouvantapainen, avaimet vyötäryksillä ja uteliaalla kohteliaisuudella hitaasti kumarrellen tulijoille.
Henrik ja Uuno nostivat lakkiansa.
— Voisiko saada tavata herra nimismiestä?
Rouvantapainen vähän nolostui, etteivät tulijat ensin esitelleet itseänsä hänelle.
— Herrat ovat hyvät ja astuvat sisälle, — sanoi hän ja vetäytyi pois.