— Olipa siinä lihavata! — sanoi Uuno rouvasta.
— Se taisi olla emännöitsijä. Katsos kun Alina on poissa, niin ei täällä olisi ketään naisihmistä. Hänen on täytynyt ottaa emännöitsijä. Mamma kerran kirjoitti siitä.
— Hyvän on valinnut, — ennätti Uuno sanoa, kun syrjäkamarin ovenkynnykselle ilmaantui pitkä ja roteva vanhus, piippu kädessä, savun seuratessa häntä pitkänä kiemurana huoneesta eteiseen. Hänellä oli tuuhea, joka suunnalle pyrkivä harmaa parta ja ruskean punertavat, vähän pöhöttyneet kasvot. Lapsekkaan siniset, pienet silmät pitivät itselleen vaivalla aukkoa löksöttävien silmälihojen välissä. Käynnissä ja kaikissa jäsenissä tuntui, ruumiin koosta huolimatta, pehmeä höllyys.
Uuno esitti heidät.
Nimismies ei ensin aluksi erottanut oikein nimeä eikä ymmärtänyt esityksen tarkoitusta. Hän katseli heitä jotensakin epäkohteliaasti. Mutta sen sijaan, kun hän hoksasi asian, ei hän voinut kyllin suurella lämmöllä, hämmästyksellä ja painolla huudahtaa:
— Jassoo!
Hänen kasvonsa muuttuivat kokonaan ja hän tarjosi molemmat kätensä tulijoille, nosti heidän palttoonsa naulaan, vei työhuoneeseensa ja, kokonaan unohtaen vanhuutensa, palveli heitä kuin kuninkaan poikia.
Ensimäisen pikku äänettömyyden synnyttyä, sittenkuin kaikki lähimmät kysymykset olivat tehdyt, hän jo nousi ja kurkki ovesta emännöitsijätä antaakseen tälle määräyksiä. Ja vähän ajan perästä kuului, kuinka hän toisessa huoneessa todellakin järjesteli asioita, puhui vuoteiden laittamisesta vintikamariin, ja totin tuomisesta sisälle.
— Hän luulee, että me jäämme yöksi! — sanoi kauhuissaan Uuno.
— Sitä emme missään tapauksessa tee, — sanoi Henrik.