Maantie vei joen äyräältä pois ja seudut alkoivat taas tyhjetä ja köyhtyä. Yötä he olivat epämukavassa pienessä keskievarissa. Ja seuraavan päivän he ajoivat yksitoikkoisia viljelemättömiä erämaita, kiertäen suurta, monen peninkulman pituista järveä.
Oli jo iltapäivä, kun he saapuivat tarkoitetun pitäjän pieneen kirkonkylään. Se oli taas suurella lakeudella. Kyytimies lupasi viedä heidät perille asti, kirkonkylästä muutaman kilometrin päässä olevaan kappalaispuustelliin.
Maantiestä erkani pienoinen kapea ruohottunut ajotie aidoitettujen pellonpiennarten välille, joita lampaat pureksivat ja joiden harvoihin leppiin ilta-aurinko vielä heleästi paistoi.
— Ajatteles sentään kuinka on kummallista, — sanoi Henrik: — kohta, ihan tuossa on se paikka, missä mamma ja Johannes ovat, — keskellä näitä pohjolaisia lakeuksia ja vieraita ihmisiä.
— Hm! — pani vaan Uuno.
— Eikö se ole merkillistä! — ihmetteli Henrik yhä. — Kaikki on vierasta ja sen keskellä on kotoinen paikka.
Uuno haukotteli.
— Ja mikä kohtalon kumma leikki on juuri Johanneksen tänne toimittanut, joka oli niin perin pohjin savolainen, ja naittanut hänelle pohjalaisen vallesmannin tyttären —!
— Saamattomuus, — sanoi Uuno, joka oli matkasta väsynyt.
— Ei, ei, et sinä ymmärrä mitä minä ajattelen.