— Mitä sinä ajattelet, en tiedä, tiedän vaan, että Johannes olisi voinut tulla omaan hippakuntaan ja saada ihan lähellä kotipitäjää samallaisen kappalaispaikan, mutta kas siihen olisi tarvittu hiukan niin sanottua puuhaa.
— Johannes tahtoi jättää asian kohtalon ratkaistavaksi.
— Äh, kuinka minä inhoon tuota sanaa: kohtalon ratkaistavaksi! Kohtalo vie hänet pois niistä seuduista, jotka ovat hänelle mieleen, kohtalo naittaa hänelle ventovieraan pohjalaisen tytön, kohtalo pitää häntä erämaassa ja estää tulemasta huomatuksi, estää hänen kykyjensä kehittymistä — tätä kaikkea hän olisi voinut välttää, — ja sittenkin sanotaan: hän tahtoi jättää kaikki kohtalon käsiin! Se ei ole totta, sanon minä: hän jätti asiansa kohtalon käsiin vaan siksi, että hän ei viitsinyt puuhata.
— Uuno, sinä et ymmärrä tätä asiaa.
— En, en ymmärrä, — sanoi Uuno ylenkatseellisesti.
— Tuolla jo näkyy puustelli, osoitti kyytimies piiskan varrella.
Ja sekä Henrik että Uuno samassa unohtivat mitä puhuivat, ja uteliaasti alkoivat tähystää osoitettuun suuntaan.
Näkyviin oli ilmestynyt sininen metsänreuna ja sen kupeella punersi täplä. Se oli kappalaispuustelli.
— Mutta sehän on kuitenkin ihan metsän reunassa, — sanoi Henrik.
Ei koskaan vielä ollut heistä lakeus niin pitkältä tuntunut kuin nyt, mielen tehdessä pian päästä perille.